Riitänkö?

Heipsan! Jep, on jäänyt taas kirjoittelu vähälle. Siihen on ihan hyvä syy, nimittäin hirveä kiire. Toinen jakso koulussa oli pitkä ja rankka ja sen päälle vielä seitsemät treenit viikossa, sitten oli koeviikko ja nyt joulukuussa oli baletin esityskausi, joten käytännössä lähes asuin viime viikon kulttuuritalo Martinuksessa. Siksi palaan tänne vasta nyt, ja tällä kertaa pohdin sitä, miten riittää itselle ja muille.

Meistä nuorista todella monet miettivät, miten riittää itselle ja muille. Varmasti sitä miettivät monet muutkin, mutta koska itselläni nyt sattumoisin on ikää 17 vuotta, puhun asiasta nuorten näkökulmasta.
 
Lätkinpä taas faktoja pöytään: välillä on ihan syvältä olla nuori. Osa aikuisista ei kunnioita nuorten mielipiteitä yhtään ja pitää meitä rikollisina, jotka rikkovat koulujen ikkunoita ja sotkevat kauppakeskuksia. Osa ei suostu millään uskomaan, että esimerkiksi 17-vuotiaille voi puhua ihan normaalisti eikä kohdella kuten 5-vuotiaita. Paljon puhutaan siitä, että nuoret pitäisi saada töihin, mutta yritäpä hakea alaikäisenä vaikkapa kesätöitä - saa todella käydä tuuri, että kesätöitä saa. Itse olen 15-vuotiaasta asti kirjoittanut joka vuosi muutama kymmentä työhakemusta saamatta kesätöitä. Nuoret ovat syyllisiä suurin piirtein kaikkeen. Se luo paineita, ja toiset kestävät sitä paremmin kuin toiset. Itse en juuri siitä välitä, mutta tiedän monia, jotka välittävät. Ja kun se ei ole edes ainoa suunta, josta niitä paineita tulee. Toisilla kaveriporukat luovat paineita, jotkut kärsivät perheen ja suvun luomista paineista ja monille koulu tai vaikkapa harrastus aiheuttaa paineita. Siinä pitäisi sitten yrittää kasvaa aikuiseksi ja oppia pärjäämään itse. Hyvin menee hei...




Koulu, tavoitteet ja niiden saavuttaminen

Riippunee ihmisestä itsestään, miten hän suhtautuu ympäristön luomiin paineisiin ja miten niitä käsittelee. Ja sitten ovat tietenkin myös itse luodut paineet. Monilla on esimerkiksi koulun takia suoritus- ja saavutuspaineita. Numero tai arvosana, joka ei vastaakaan sitä tavoitetta, jonka halusi saavuttaa, on niin iso pettymys kuin olla vain voi. Tämän takia itse en koskaan sano, menikö koe hyvin vai huonosti, koska en halua määritellä tavoitetta tarkkaan. Toki jos koe menee päin mäntyä, sanon sen. Nykyään senkin hyväksyminen onnistuu, mutta peruskouluaikoina petyin pahasti, jos kokeesta tuli jotain kahdeksaa huonompaa. Omat tavoitteeni olivat korkealla, ja pettymys oli suuri, kun oma osaaminen ei riittänytkään, vaikka oli tehnyt kaikkensa. Se on luultavasti yksi suurimmista pettymyksistä, jonka olen joutunut kohtaamaan tähän mennessä. Se, etten osaa jotain, vaikka mitä tekisin ja vaikka kuinka yrittäisin. Yrittämättä ei voi osata, mutta siinä vaiheessa, kun olen opiskellut johonkin kokeeseen koko jakson ajan ahkerasti ja tehnyt kaikkeni, ja saan kokeesta vaikkapa kuusi tai seitsemän... Siinä vaiheessa ei naurata. Kaikkein pahimpia ovat kielet. On ihan sama, teenkö mitään vai yritänkö täysillä, numero on joka tapauksessa viisi, tuurilla kuusi. Ja siitä huolimatta puhun melko sujuvaa englantia ja ihan tarpeeksi hyvää ruotsia. Koen ison pettymyksen joka kerta, kun näen sen vitosen molempien kielten kohdalla. Matematiikka on myös pettymyksen aiheuttaja, joskaan ei enää yhtä paljon kuin viime vuonna. Kiskoin peruskoulussa matematiikasta niin monet ysit ja kympit, että lukion vitoset ja kutoset olivat aluksi järkytys. Ja kun sekin johtuu siitä, että osaaminen ei yksinkertaisesti riitä. Yritetty on, mutta kun en tajua niin en tajua. Tämä on väkisinkin ajanut minut laskemaan tavoitteitani ja vähentämään sitä kautta suorituspaineita, ja se ei todellakaan ollut helppoa. Aluksi tuntui pitkään sille, että se on mahdotonta. En halunnut hyväksyä sitä, että minä, joka pärjäsin peruskoulussa pääosin loistavasti, voisin olla jotain muuta. Että erinomainen ja kiitettävä muuttuisivat kohtalaiseksi ja välttäväksi. Tuntui sille, että se ei riitä. Minä halusin olla enemmän, minulle ei todellakaan riittänyt viisi tai kuusi kokeesta. On kuitenkin ollut pakko hyväksyä se, että sen kutosen on riitettävä, koska parempaan en pysty. Kaikki arvosanani eivät toki ole pudonneet, esimerkiksi historiassa ja äidinkielessä kiskon edelleen numeroita kasin ja kympin väliltä. Niissä riitän yhä itselleni, mutta matikassa ja kielissä täytyy yhä totutella omaan taidottomuuteen. Peruskoulussa huonot arvosanat olivat suurempi pettymys kuin mitä ne nykyään ovat. Tehtyäni yläasteella pohjanoteerauksen saamalla 7- eräästä kokeesta olin todella pettynyt, ja siihen lisätään vielä se, että oman pettymyksen ja ihmetyksen lisäksi usein tietää, että esim. kaverit ihmettelevät, vanhemmat ihmettelevät ja ovat ehkä hiukan pettyneitä ja niin edelleen. Yhden ainokaisen kokeen tulos vaikuttaa niin valtavan paljon. Ja vaikka vaikutus lakkaa näkymästä päivässä tai parissa, se jättää silti jäljet ainakin itseen. Onko silloin riittänyt itselle? Entä lähipiirilleen? Tarvitseeko edes riittää muille kuin itselle? Minä vastaan, että ei tarvitse. Riittää, kun riittää itselle ja että arvosanat riittävät sellaiseen jatko-opintopaikkaan, johon oikeasti haluaa. Muille ei tarvitse riittää. Se, että vanhemmat vaativat lapsilta ja nuorilta vain kymppejä eivätkä hyväksy epäonnistumisia on mielestäni todella väärin. Oikeanlainen kannustaminen toki käy, mutta jos nyt sattuu saamaan vähän heikomman numeron jostain kokeesta, mielestäni se ei ole katastrofi ja maailmanloppu. Täysi piittaamattomuus on toki huono sekin, vaikkei se välttämättä suorituspaineita luokaan.



 
 
 

 

Vapaa-aika ja kaverit

Paineita syntyy esim. kaveriporukan vaikutuksesta muidenkin asioiden kuin koulun suhteen. On paljon mahdollista ja ihan tavallista, ettei tunnu kuuluvansa porukkaan. Joillakin syy voi olla niinkin pieni asia kuin pukeutumistyyli, toisilla se voi olla alkoholin käyttö. Joskus se voi olla myös ikäero. Ikäerosta hyvä esimerkki omalla kohdallani on eräs tanssiryhmä, lajina on afro. Kyseinen ryhmä on aikuisten ja nuorten ryhmä. Olin 15, kun menin afrotunnille ensimmäistä kertaa. Jäin lajiin heti koukkuun, ja ryhmäkin tuntui mukavalle. Pikkuhiljaa aloin pitämään afrotunneista erityisesti siksi, että siellä kaikki muut ovat aikuisia. Paineita osaamisen suhteen on paljon vähemmän, eikä tarvitse miettiä, olenko tarpeeksi hyvä ollakseni tässä ryhmässä, sillä muutkin mokailevat ja mokaileminen on kaikista ihan hauskaa. En tosin koskaan ole löytänyt itseäni miettimästä, olenko tarpeeksi hyvä johonkin ryhmään, mutta ryhmissä, joissa on pelkästään omanikäisiä, paineet ja tarve onnistua ovat paljon suuremmat. Toisaalta myös afrotunneilla on paineita, oli varsinkin silloin, kun olin 15. Monta kertaa olen afrotunneilla tullut sanoneeksi jotain, minkä nuoret ymmärtäisivät heti, mutta mitä aikuiset eivät todellakaan ymmärrä. Toisaalta olen monta kertaa ollut myös tilanteessa, jossa minä en ole ymmärtänyt aikuisia alkuunkaan, vaikka he ymmärtävät toisiaan. Vasta viime keväänä eli tanssittuani kaksi vuotta afroryhmässä tunsin todella kuuluvani ryhmään ja ymmärtäväni aikuisia tarpeeksi hyvin. Se todella vaati sopeutumista. Oli pakko miettiä, mitä sanoo ja mitä ei sano. Tänä syksynä tilanne helpottui, kun afroryhmään tuli toinen lukioikäinen tyttö. Nyt ainakin joku ymmärtää, jos satun vahingossa sanomaan jotain, mitä aikuiset eivät ymmärrä, enkä ole enää ainoa, joka ei välttämättä ymmärrä kaikkea, mitä aikuiset sanovat. Koen siis, etten ole liian nuori ja riitän myös osaamiseni puolesta. Sen sijaan omanikäisteni seurassa voi tulla tilanteita, joissa en riitä, vaikka mitä tekisin. Esimerkkinä siitä alkoholin käyttö. En viihdy seurassa, jossa kaikki juovat. Koen, että olen liian erilainen, enkä ikään kuin sen takia riitä muille siinä porukassa oleville. Sen sijaan viihdyn seurassa, jossa muutkin juovat mielellään Coca-Colaa ja muita limuja. Sellaiseen porukkaan sovin. Vielä kolmas tapaus, nimittäin suku. En enää edes tiedä, kuinka monta kertaa olen tänä syksynä miettinyt, riitänkö vai enkö riitä, jos puhun jonkun sukulaiseni kanssa vaikkapa siitä, että haluan opettajaksi. Tosin minua ei kiinnosta, mitä mieltä ihmiset ovat asiasta, koska päätän sen joka tapauksessa itse välittämättä siitä, onko se ihmisten tarpeeksi hyvä ammatti. Sama koskee rakasta harrastustani eli tanssia. Tanssin joka tapauksessa, oltiinpa siitä mieltä vain. Toki ilahdun aina, jos saan palautetta esityksen jälkeen - "ihan ok" on tosin poikkeus, sillä se ei kerro mistään muusta kuin siitä, että esityksessä ei ole ollut oikeasti mitään positiivista. Olipa kyseessä mikä tahansa asia, yritän olla välittämättä liikaa siitä, mitä suku, ystävät tai ylipäänsä kukaan siitä ajattelee. Riittää, että riittää itselleen.



 
 

18 - Mitä siitä seuraa?

Jep, 18 tulee täyteen helmikuussa. Olen miettinyt sitä paljon siitä lähtien, kun täytin 17. Mitä lähemmäksi täysi-ikäisyyttä pääsen, sitä enemmän se on mielessä. Kyllä, silloin saan ajokortin mikäli läpäisen ajokokeen, kyllä, silloin saan juoda alkoholia. No, alkoholi ei kyllä hirveästi kiinnosta, en juuri näe sen juomisessa järkeä. Toki ymmärrän esim. viinilasillisen juomisen ruoan yhteydessä, mutta kaikki sitä paljon suurempi alkoholin juominen... Mietin, mitä järkeä siinä on. No, eipähän ole minun asiani. Ajokortti sen sijaan on mukava asia ja oikeasti tulevaisuudessa hyödyllinen juttu, vaikka pidänkin enemmän junalla liikkumisesta.
Oikeastaan vähän pelkään täysi-ikäistymistä. Tiedetään, kukaan 18-vuotias ei oikeasti ole vielä aikuinen, mutta pitäisi kuitenkin olla vastuussa itse itsestään. Mihin ihmeeseen lapsuus katosi? Edessäni on viimeinen joulu lapsena. Sen tajuaa nyt vasta, kuinka naurettavan lyhyt aika lapsuus on. On toki upeaa kasvaa, kehittyä ja oppia - erityisesti silloin, kun sen huomaa itsekin. Ilahdun aina, kun huomaan, että osaankin pyöriä piruettia kolme kierrosta kahden sijaan. Ilahduin, kun vihdoin ja viimein ymmärsin elokuussa, mikä oikeastaan on tekstitaidon vastaus ja kuinka sellainen tehdään hyvin. Mutta toisaalta huomaan ehkä kehittymistä paremmin sen, miten ympäristö muuttuu, kun kehityn. Osa ihmisistä suhtautuu eri tavalla minuun, näen asiat eri tavalla... Joka päivä huomaan kiinnittäväni huomiota asioihin eri tavalla kuin ennen. Jokin, mikä oli ennen niin selkeää, ei ehkä olekaan sitä enää. Toisaalta epäselvät asiat ovat selvenneet. Ja ehkä myös minun suhtautumiseni joihinkin ihmisiin on muuttunut. Tuntuu sille, että ymmärrän ihmisiä paremmin, ja sitten on niitä, joita ymmärrän aina vain huonommin. Koulussa äidinkielen 4. kurssilla opitut asiat tulevat usein esiin, kun aamuisin ratikassa istuessani katselen Helsingin keskustan mainoksia. Enää ne eivät ole vain sanoja kirkkaanvärisellä pohjalla, vaan niistä löytyy asiaa rivien välistä, väreistä, kuvista, jopa fontti kertoo jotain - ja usein asioita on monia. On ihan ok olettaa, että 17-vuotias osaa enemmän kuin vaikkapa 12- tai 7-vuotias, mutta kyllä sitä on tullut mietittyä useampaan kertaan, kuinka paljon helpompaa elämä oli, kun olin 12. Se johtuu ehkä osin myös siitä, ettei tullut miettineeksi, riittääkö itselleen tai muille, pitääkö riittää ja mitä pitäisi tehdä tai osata riittääkseen. En usko, että kovin moni 12-vuotias ajattelee sellaista, ainakaan kovin pitkälle vietynä. Toki on varmasti poikkeuksia, sitä en käy kiistämään. Mutta nyt, kun täysi-ikäisyys lähenee, on ehkä ihan hyväkin, että tulee miettineeksi sitä, riittääkö ja pitääkö riittää. Ehkä se omalla tavallaan tukee sitä henkistä kasvua ja kehitystä, mikä vaikuttaa siihen, miten ajattelen ja suhtaudun asioihin. Riittääkö se matikan kutonen minulle, mitä se ehkä kertoo tulevista ylioppilaskirjoituksista, miten se vaikuttaa siihen, mihin haen lukion jälkeen? Kaikella tuntuu olevan väliä, eikä mikään tunnu turhalta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yhteen isoon asiaan, tulevaisuuteen. Jos en riitä nyt, riitänkö koskaan? Ja jos riitän nyt, voiko käydä niin, että joskus en riitäkään? Vai pitäisikö vain sittenkin unohtaa koko asia?


Jaahas, tässä taas kaikki tällä kertaa. Uusi vuosi lähestyy, ja nyt ihan tosissani yritän ruveta aktiivisemmaksi... Olkoon se ensimmäinen uudenvuodenlupaus.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2017!

 
 
P.S. Kiitos kuvaajalleni eli Ronjalle :)

Kommentit

  1. Monessa asiassa olen samaa mieltä kanssasi.
    Jotenkin tuntuu, että kaikkialle pitäisi asettaa tavoitteita ja samalla sitä pitäisi olla jo tarpeeksi viisas ja itsenäinen ja sitä jää vaan miettimään, että missä välissä sitä pitäisi oikein kasvaa, kun koulu alkaa viedä niin paljon aikaa..

    Ihanaa joulua sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että muutkin miettii näit asioita :) just näin, millä tässä ehtii oikeesti keskittyy itteensä ku koko ajan pitäs opiskella? Mä harrastan vielä aktiivisesti tanssia, eli toisin sanoen kaikki aika mitä vietän himassa menee nukkumiseen... En mä kuvitellu että lukio aiheuttas tällasta.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus ja oot hyvin kirjottanut sen! Tykkään myös noista sun kuvista :-)

    VastaaPoista
  3. Hyviä pohdintoja ja tosi mielenkiintoinen postaus! Itse nyt kahdenkympin lähestyessä oon miettinyt sitä, et nyt pitäis oikeasti alkaa vissiin aikuistua - jotenkin mulle tää kahenkympin maaginen raja tuntuu jopa isommalta jutulta, kuin silloin aikoinaan täysi-ikäistyminen, vaikka siinä tiettyjä etuuksia saikin sen iän täytyttyä. Ihanaa uutta vuotta sulle! :)

    http://fiiaelina.blogspot.com.au/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Joo, ei kukaan 18v taida olla aikuinen, vaikka monet niin kuvitteleeki. Lähempänä se 20 on sitä aikuisuutta. Kivaa uutta vuotta sullekin :D

      Poista
  4. Vau! Tää postaus oli niin hyvä, etten edes tiedä mitä voisin kommentoida. Pakko sanoa, että sun kirjoitustyyli on tosi kiva ja selkeä! :) Ja oot tosi nätti!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Puhutaan pahaa

Soittorasiasta

Ihan aikuisten oikeesti - koreografin ajatuksia