maanantai 26. kesäkuuta 2017

Summer!

Niin, niinhän minä taisin sanoa, että kesäkuulle se seuraava kirjoituskerta menee. Ja tässä ollaan!

Lomaa on ollut suunnilleen vajaa kuukausi. Olen jo ennättänyt sotkea unirytmini totaalisesti, aloittaa ylioppilaskirjoituksiin lukemisen ja käydä Linnanmäellä. Tekemistä on koko kesäksi, mutta ei se mitään - pitäähän tämäkin kesä jollain kuluttaa :)




Pakko tehdä

Ensimmäistä kertaa vähään aikaan minulla on pakko-tehdä -asioita kesässäni. Viime kesänä en ollut töissä, mutta tänä kesänä olen. Sain töitä feissarina ja tehtävänäni on hankkia mahdollisimman paljon kuukausilahjoittajia Pelastakaa lapset ry:lle. Työ on tosi mukavaa ja olen viihtynyt töissä. Toisaalta on ehkä vähän ikävä sellaista ei-tarvitse-tehdä-mitään -vapautta. Selviän työstäni kuitenkin hyvin, kunhan muistan positiivisen asenteen, maalaisjärjen ja yrittämisen, myös vähän haastavimmissakin tilanteissa. Hyvä tuntipalkka toimii myös kannustimena. Lisäksi minulla on paljon kavereita, jotka myös feissaavat kesätyökseen, joten henkistä tukeakin on mahdollista saada.
Toinen pakko-tehdä -juttu on autokoulun kakkosvaihe. Sain ajokortin toukokuun puolessa välissä ja nyt olen pyrkinyt ajelemaan joka päivä, jotta kokemusta kertyisi mahdollisimman paljon. Autokoulun kakkosvaihe alkaa siis ajokortin saamisen jälkeen. Siihen kuuluu mm. ryhmäajotunti. Vaikkei ajaminen olekaan ehkä ihan minun juttuni, ajotaidosta tulee olemaan apua tulevaisuudessa. Täällä pääkaupunkiseudulla pärjää ilman autoakin, mutta kesämökille ei kyllä pääse kehärataa pitkin. Vaikeinta ajamisessa ovat sellaiset risteykset, joissa näkyvyys on huono eli tien reunalla on vaikkapa pensaita, jotka estävät näkemisen toiseen suuntaan.
Kolmas mutta ehkä tärkein kaikista pakko tehdä- asioista on tuleva abivuosi. Ylioppilaskirjoitukset lähestyvät uhkaavaa vauhtia. Englannin abikurssini ilmoitti minulle tänään, että pitkän enkun ylioppilaskirjoituksiin on 86 päivää. Kuulostaa paljolle, mutta se on uskomattoman vähän. Kirjoitan tulevana syksynä pitkän englannin ja yhteiskuntaopin. Niille, jotka eivät tiedä, ylioppilaskirjoituksissa on mahdollista valita pitkä, keskipitkä tai lyhyt kieli. Minun on pakko kirjoittaa pitkä englanti, sillä totesin, etten tule pääsemään pitkän matikan kirjoituksista läpi ja että sama pätee valitettavasti pitkään ruotsiin (yksi pitkä aine on pakko kirjoittaa, ainakin vanhan OPS:n mukaan opiskelevien). En ole englannissakaan mikään mestari, joten enkun abikurssi, jossa on arvosanatakuu, on todella tarpeen. Keväällä kirjoitan lyhyen matematiikan, äidinkielen, historian ja keskipitkän ruotsin. Olen lukenut sekä ruotsia että matematiikkaa pitkänä, mutta kuten sanottua, kumpikaan ei oikein suju. Pitkän ruotsin lopetin jouduttuani uusimaan neloskurssin kokeen. Kyllästyin siihen, että kurssit menivät rimaa hipoen läpi. Nyt olen viettänyt onnellisena ruotsitonta kevättä.


 




Aliisa :)


Pitäisi tehdä

Niin, ei kai minun ole pakko siivota kesällä, mutta ehkä se olisi suositeltavaa... Kai. Laatikkoni, pöytäni ja ihan kaikki muukin on täydellisen kaaoksen vallassa, sillä kouluvuoden aikaan oli vähän kiire. Nyt olisi vihdoin aikaa siivota ja järjestää paikkoja, mutta se ei vain tunnu sujuvan. Tai sitten siinä käy niin, että kun pitäisi esimerkiksi mennä nukkumaan, tekee mieli siivota. Siivoaminenkin voi olla joskus ihan hauskaa, mutta useimmiten vitkuttelen niin pitkään, että olisin tehnyt homman jo kahdesti siinä ajassa. Eniten siivoamista vaatisivat pöytäni ja vaatekaappini. Vaatekaappiini ei enää mahdu yhtään mitään´, sillä kiinnyn helposti vaatteisiini, vaikka ne olisivat jo pieniä tai vaikken olisi käyttänyt niitä kuin kerran tai kaksi ja unohtanut sitten kaappiin. Pienen vaatteiden joukossa on runsaasti käyttökelpoisia vaatteita. Olen harkinnut niiden myymistä Facebook-kirppiksillä, mutta sinne ilmoitukset hukkuvat helposti. Joskus tyrkytän itselle pieneksi jääneitä vaatteita kavereilleni. Tällä hetkellä vaatekaapissani on paljon vähänkäytettyä, kokoa tai kahta liian pieniä vaatteita ja suunnittelen niistä eroon hankkiutumista, koska haluaisin uudistaa vaatekaappiani.
Toinen asia, mikä minun olisi erittäin suositeltavaa tehdä, on meikkipussin sisällön uudistaminen. Tilasin jo uudet meikkisiveltimet, mutta nyt olisi haussa uusi luomiväripaletti sekä kulmaväripaletti tai muu sellainen. Jos joku osaa kertoa hyvän, luotettavan ja edullisen nettikaupan, josta kyseiset tuotteet voisivat löytyä, olisin iloinen :)





Haluan tehdä


Rakastan piirtämistä ja maalaamista. Kouluvuoden aikana kummallekaan ei ole aikaa, mutta nyt on. Haluan ehdottomasti viettää aikaa kynä kädessä muotokuvia luonnostellen. Myös vesivärikynät ja muut maalaustarvikkeet kutsuvat. Käytän mielelläni paljon värejä ja haluaisin osata maalata paremmin, mutta toistaiseksi olen saanut vain sotkuja aikaan. Yhden Harry Potter -aiheisen taideteoksen loin, mutta sekin on melko yksinkertainen. Piirtämisen ja maalaamisen suhteen on aina inspiraatio-ongelma, mutta kun inspiraatio iskee, voin piirtää jopa kuusi tuntia putkeen.
Poikkeuksellista on se, että kesälukemistoni on varsin vähäinen. Taru Sormusten Herrasta on kesken ja seuraavaksi tahtoisin palata Potterien maailmaan. Yksi viime kesänä ostamani kirja on keskeneräisenä yöpöydälläni, niin että kaipa se täytyy lukea loppuun asti. Mutta mitään uutta ei ole. Olen kirjojen suhteen melko avoin, mutta mieluiten valitsen fantasiaa tai jotain historiaan sijoittuvaa. Esimerkiksi Sarah Larkin kirjoittama Valkoisen pilven maa tempasi minut hitaan alun jälkeen viime kesänä mukaansa ja oli aiheuttaa identiteettikriisin. Se sijoittui muistaakseni Uuteen-Seelantiin 1800-luvun puoleen väliin. Toinen erinomainen kirja on Daphne Kalotayn kirjoittama Bolshoin perhonen. Se sijoittuu Neuvosto-aikaan ja nykypäivään, muistaakseni joko Britteihin tai Amerikkaan. Kirjassa on myös Suomi mainittu -hetkiä. Siinä kirjassa minua viehätti erityisesti kerrankin hyvin kuvailtu baletin maailma sekä Neuvostoliittoa koskevat kuvaukset.
Vähän hävettää myöntää, mutta minua vetää puoleensa Playstation 4. Rakastan Lego Hobbit -peliä, eikä Dragon Age: Inqisition ole huono sekään. Pleikkarin ääressä voi vahingossa hujahtaa useampikin tunti. Helposti saatan myös istua tietokoneen ääreen pelaamaan The Sims 2:sta. Joo, tiedän että nelonenkin on tullut jo, mutta pelaan Simssiä niin harvoin, ettei uudempien pelien ostaminen kannata. Kakkonen pyörii vielä ihan hyvin Windows 8.1:n kanssa, Windows 10 ei enää pyöritä kakkosta.
Ja mitäpä olisi kesä ilman tanssia ja musiikkia? Kävin jo Kuopiossa STOPP-tanssikurssilla ja samalla vilkuilemassa Kuopio tanssii ja soi -tapahtumaa. Kyseiseltä tanssikurssilta löysin litanian uutta kuunneltavaa Spotify-listoilleni. Erityisessä suosiossa ovat Another Day Of Sun elokuvasta La La Land (https://www.youtube.com/watch?v=CWnYIb2lqpo) ja Uptown Funk (https://www.youtube.com/watch?v=7Ya2U8XN_Zw), joka toki oli tuttu kappale mutta oli päässyt unohtumaan. Nyt tanssiminen on hetken tauolla, mutta jatkuu sitten, kun on ajankohtaista ajatella sitä, miten selviytyä uuden tanssikauden ensimmäisestä tanssitunnista...





Jaa, mitäs muuta... Tässä olisi työpäivä vielä edessä. Loppuviikkokin kuluu töissä ja englannin ja yhteiskuntaopin lukemisen parissa. Ensi viikolla on ehkä mökkireissu edessä. Ai niin, melkein kaikki tämän jutun kuvat ovat Kuopiosta, jossa vietin melkein viikon. Viimeinen kuva (alla) on ystäväni Ronjan ottama. Tanssimisen lisäksi vietin aikaa kavereideni kanssa esimerkiksi käymällä neljän euron pizzalla ja shoppailemalla alennusmyynneillä.
Vähän lyhyempää tekstiä kertaa, tai ainakin minusta tuntuu sille. Yritin yleisön pyynnöstä pitää tämän lyhyempänä kuin mitä tekstini yleensä ovat. Katsotaan, koska ilmestyn tänne seuraavan kerran :)


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kevätkuulumisia

Juu, ei ole meikäläistä paljon täällä näkynyt. Pahoitteluni siitä. Lupaan aina yrittää olla aktiivisempi, mutta ikinä siitä ei tule yhtään mitään. Mutta fakta on se, että minä kirjoitan silloin kun minua kiinnostaa ja silloin kun minulla on aikaa. Kiinnostusta kyllä on, mutta aikaa on vähän heikosti. Ja sitä paitsi blogin kirjoittaminen ei valmista minua ensi syksyn ylioppilaskirjoituksiin, ei auta oppimaan kevätesityksiä, ei edistä koulutyötäni, ei auta musikaalitreenien suhteen eikä yleisesti ottaen kesätöitä hakiessa, ei huonetta siivotessa tai muussa sellaisessa. Niin että te, joita kiinnostaa lukea tätä blogia: Saatte luvan tyytyä siihen, että vaikka nyt suunnittelenkin kirjoittavani seuraavan kerran viikonloppuna, kirjoitan todennäköisesti seuraavan kerran kesäkuussa. Mutta nyt, kevätkuulumisia.
(Ja hei, koska olen ollut hiljaa niin pitkään, en ole ehtinyt laittamaan tänne Wanhojentansseissa minusta otettuja kuvia. Kuvat siis wanhojenpäivältä eli 17.2.2017).








Koulussa on huima kiire. Musikaalin ensi-iltaan on kaksi viikkoa ja se toki teettää töitä. Sen lisäksi, että kuulun näyttelijöihin (ja kaikki näyttelijät myös laulavat ja tanssivat), olen myös apulaisohjaaja. Varsinaisesti en ohjaa mitään, mutta sen sijaan vastaan poissaolijoiden merkitsemisestä, pyrin pitämään yhteyttä eri työryhmien välillä yllä ja täytän kalenterini palavereilla ja muilla musikaalimenoilla. Työ on ollut oikein hauskaa, ja toki pidän myös näyttelemisestä. Kallion lukion musikaalin näytösviikko on tosiaan kahden viikon päästä, esitykset ovat Savoy-teatterissa (musikaalista kiinnostuneet tutut, laittakaa viestiä, neuvon lippuvarauksen tekemisen).
Musikaalin lisäksi on tietenkin ihan opiskeltavaakin. Tänään alkoi uusi jakso, luojan kiitos. Viime jakso oli painajainen, hirveästi deadlineja, onneksi se on ohi. Tässä jaksossa minulla on äidinkieltä, historiaa, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa, englantia ja ehkä psykologiaa, se on vielä epävarmaa. Kaikki kurssit teettävät töitä, erityisesti tahtoisin panostaa... no jaa, kaikkiin. Mutta eniten kiire on yhteiskuntaopilla ja englannilla, sillä syksyn ylioppilaskirjoitusten alkuun on huomenna tasan viisi kuukautta. On uskomatonta, että viiden kuukauden päästä koittaa ehkä se hetki, kun en enää opiskele englantia tai yhteiskuntaoppia. No, englantiin törmään todennäköisesti yliopistossa uudestaan, mutta yhteiskuntaoppi... Jo se oli hieno tunne, kun viime lukuvuonna sain käytyä monia ykköskursseja ja tiesin, että niiden jälkeen en enää tule opiskelemaan esim. kemiaa ja biologiaa. Miltä mahtaa tuntua se, kun ylioppilaskirjoitukset päättyvät ja monta tutuksi tullutta ainetta jää pois?







Silloin kun en ole tanssimassa tai koulussa tai junassa matkalla jompaankumpaan tai pois jommastakummasta... No, vapaa-aikaa on vähän, että enpä minä juuri muuta teekään kuin opiskele tai tanssi. Mutta olen kyllä koulutyön puolesta päässyt lukemaan erittäin hyviä kirjoja. No, myönnetään, Don Quijote on vähän pitkästyttävä, mutta hyvä siitä huolimatta. Sen sijaan olen umpirakastunut Kotiopettajattaren romaaniin, joka minulla on tällä hetkellä kesken. Suosittelen sitä todella lämpimästi ihan kaikille. Jep, tarina on vanha (julkaisuvuosi 1847) ja vähän ennalta-arvattava, mutta hyvä. Jane Eyre on samaistuttava päähenkilö, ensimmäisen kuuden sivun jälkeen olin jo syvällä kirjan maailmassa. Tänään aamulla junassa kaivoin kirjan tottuneesti laukustani ja syvennyin sen pariin, vaikka olin suunnitellut lukevani englannin sanoja junamatkan ajan. Lukisin mielelläni paljon muutakin ja enemmän kuin mitä nyt, mutta valitettavasti minun on luettava koulukirjoja se aika, jonka haluaisin käyttää esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta toisen osan lukemiseen.
Joku muukin lukee mielellään paljon, nimittäin Belle. Kaunotar ja Hirviö -leffan näytelty versio tuli elokuvateattereihin maaliskuussa. Olin odottanut sitä jo pitkään, osin vain siksi, että Belleä esittää Emma Watson. No, pitihän se päästä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Ensi-iltaan en päässyt, mutta heti kun rakas ystäväni Ronja palasi Lapista, ampaisin hänen kanssaan katsomaan sen. Oli outoa nähdä Emma Watson jossain muussa roolissa kuin Hermione Grangerina, mutta totuin siihen nopeasti. Pidän siitä, että näytelty versio on kovin uskollinen animaatiolle. Muutama uusi biisi, joitain uusia hahmoja, mutta silti hyvin uskollinen alkuperäiselle. Ja vaikka tiesin, miten tarina etenee, se ei pilannut elokuvaelämystä eikä laimentanut tunteita. Suosittelen, että jokainen, joka ei ole kyseistä leffaa vielä nähnyt, käy katsomassa sen pian. Suosittelen sen katsomista englanniksi, sillä alkuperäinen on aina paras ;)
Niin, ja kun vapaa-ajasta puhutaan, on syytä mainita myös musiikki. Tein joskus Top 10 -biisilistani tänne blogiin. Se sai silloin niin hyvää palautetta, että teen vastaavan nyt, tosin vain Top 5 -muodossa. 

1. Beauty and the Beast: Belle (https://www.youtube.com/watch?v=egQbaDRMxGI)
2. Vaiana/Moana: How far I'll go (https://www.youtube.com/watch?v=cPAbx5kgCJo)
3. Beauty and the Beast: Gaston (https://www.youtube.com/watch?v=F16O5OAK2K8)
4. Vaiana/Moana: We Know The Way (https://www.youtube.com/watch?v=OwRv3HJoHD8)
5. Beauty and the Beast: Beauty and the Beast (https://www.youtube.com/watch?v=GNA-iBt_UWM)

Niin, ollaan lähestulkoon puolessa välissä huhtikuuta. Kesäloman alkuun on 53 päivää, sisältäen koeviikot, lomat ja viikonloput. Se on vähän, sitten olisi edessä kesä. Ennen sitä on tietenkin edessä tanssiopiston kevätesitykset, musikaaliviikko, viimeinen koeviikko, ajokoe (ja toivottavasti ajokortin saaminen)... Nyt pääsiäisviikonloppuna menen Ronjalle ja jätän taatusti jok'ikisen koulukirjan kotiin.

Kevät tekee elämästä mukavampaa aikaa. Valoisuus on todella tervetullutta... Nauttikaamme siis siitä. Ensi kertaan! 



sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ajatuksia täysi-ikäisyydestä

Niin mikä aktiivisuus... Peräti 22 päivää on kulunut vuoden alkamisesta ja melkein kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin. Osittain se kyllä johtuu siitä, että aikaa ei yksinkertaisesti ole, toinen syy on se, etten keksi aiheita, mistä kirjoittaa. Kyllä sitä aikaakin ehkä järjestyisi, mutta aiheiden vähyys vähentää toki kirjoittamista.
 
Kertoilenpa vaihteeksi omasta arjestani. Tämä pian päättyvä 3. jakso on ollut melko kevyt vähäisen kurssimäärän vuoksi. Siitä huolimatta on pitänyt lukea kokeisiin, ennen joulua oli suunnilleen parin viikon mittainen esityskausi tanssin puolella ja sitten on toki pienempiä asioita, kuten vaikka koreografian väsääminen ja tänne kirjoittaminen. Toisin sanoen arkipäivät ja usein myös viikonloput ovat melko täynnä. Olen myös onnistunut säheltämään sen verran paljon, että vasen ranne vaatii tällä hetkellä tukisiteen ympärilleen. Kyseinen ranne revähti, kun esittelin balettitaitojani koulussa ja kaaduin. Oikean jalan nilkka meni ympäri lähes viikko sitten balettitunnilla, mikä aiheutti tietysti jonkin verran kipua, pikkuvarpaan turpoamisen ja sen, että käytän välillä tukisidettä myös oikeassa jalassa. Lokakuussa vasen nilkka taittui. Se ei tietenkään enää ole kipeä, mutta herkempi kuin ennen kaatumista. Odottelen sitä päivää, kun oikea ranteeni liittyy tähän tukisideporukkaan jollain syyllä. No, olen sentään onnistunut välttymään esimerkiksi influenssalta, joka tuntui olevan kaikilla joulun aikaan. Tanssin puolella on riittänyt kiirettä vuodenvaihteen jälkeen. Loppiaisena olin Kampin kauppakeskuksessa Koko Suomi tanssii -hankkeen avajaisissa opettelemassa esimerkiksi katutanssia ja humppaa. Eilen olin esiintymässä Vantaan tanssiopiston uusien tilojen avajaisissa, ensi sunnuntaina olen esiintymässä nykytanssiryhmän kanssa Vantaan tanssiopiston nyky- ja jazztanssimatineassa. Koulussa tekemistä riittää opiskelun lisäksi myös musikaalissa, ja olenkin viettänyt jo useamman ruokatunnin milloin missäkin palaverissa. Mukavaa, mutta aikaa vievää puuhaa.
 
 

 
 
Ja kaiken tämän myötä lähestyy se kuuluisa täysi-ikäisyys. Alan olemaan siinä pisteessä, että vain odotan sen päivän tulemista kun vihdoin olen sen 18. Puhuinkin aiheesta viime päivityksessäni. Nyt, kun syntymäpäivääni on itse asiassa tasan neljä viikkoa (se on 19.2.), olo ei ole yhtään sen erikoisempi kuin koskaan aiemminkaan tähän aikaan vuodesta. Taakse jäävällä viikolla kyllä mietin paljon täysi-ikäisyyttä ja lopulta tulin miettineeksi, mahdanko olla ainoa asiaa pohtiva. Jokusen WhatsApp-viestin jälkeen selvisi, etten ole. Sain kavereiltani vaikuttavia vastauksia, kun kysyin, mitä ajatus täysiä-ikäisyydessä heissä herättää.
 
Täysi-ikäiseksi tuleminen pelottaa, se pelottaa koska täytyy ottaa vastuuta omasta elämästä, enää täysi-ikäisenä en voi vaan mennä kouluun, koulusta treeneihin ja sitten kotiin ja odottaa, että ruoka on pöydässä. Aikuisena mun täytyy ansaita kaikki työnteolla. Jotta voin jatkaa harrastukseni eli tanssin parissa mun täytyy hankkia rahat siihen ja saadakseni rahaa mun pitää käydä töissä. Ja jos haluan opiskella ja täytyy käydä töissä, ei taida jäädä enää muulle aikaa. Tuntuu surulliselta, että saatan ehkä joutua jättämään koko elämän ajan kestäneen harrastuksen ja elämäntavan sen takia, että minusta tulee aikuinen. Ja se pelottaa, että jos niin käy, mistä silloin saan samanlaista iloa ja onnea elämään kuin tanssista saan?
 
- Elli 16v

No siis en kyllä tiiä melkein mitään siitä millaista ois olla täysikänen, mutta ainakin mitä nyt ajattelen niin se tuntuu aika pelottavalta koska musta tuntuu että tulee niin paljon vastuuta ja pitää huolehtia ite omista asioista. Pitää ite hoitaa kaikki varsinkin jos asuu jo yksin. Toisaalta on siinä ihan hyviäkin puolia ja joillekin vastuu tuntuu ehkä ihan kivalta. Sit se että aikaa menee paljon kaikkiin koulujuttuihin ja muuhun semmoseen niin ei hirveesti ehi tekemään semmosia juttuja mistä tykkään. Tietty ehkä joskus jää aikaa mut ei niin paljon ku vaikka nyt.

- Siiri 13v
 
 
 
 
Kyl se nostattaa ja se varsinki tällä hetkellä ku yks kaveri täytti 18 ja oon ite vielä 16 nii tosi outoo ajatella et sille tuli nii paljon muutoksii ja vapauksii ja mul siihen on viel iha reippaasti aikaa. Ja ootan tosi paljon sitä että täytän 18 kosk pelkään et must tulee vähän ulkopuolinen sit ku kaikki mun kaverit on 18 ja ne varmasti haluu mennä johonki baarii yms. Jotkut niist ehtii täyttää 19 ennen ku mä oon ees 18. Eniten ootan sitä kesää ku oon just täyttäny 18 koska sit lukionki pitäs olla ohi ja toivon et siit kesäst tulis mahtava.
 
- Aliisa 16v
 
Kun mietin täysi-ikäisyyttä, niin ensimmäinen asia mikä mieleen juolahtaa on pelko. Ihan älyttömän pelottava ajatus. Skidinä odotti täysi-ikäisyyttä ja laski tulevia vuosia, mut nyt kun ne vuodet on menny, ni toivois vaan, että ajan sais pysäytettyy. Haluaisin niin kovasti olla vielä 6-vuotias ja tehdä kaikki huonot päätökset toisin. Pelottaa, että kuinka pian täysi-ikäisyyden koittamisesta vanhemmat osoittavat ulko-ovea. Pelottaa, että löytyykö omaa kotia tai työpaikkaa. Pelottaa, selviänkö vuokranmaksusta ja kouluasioista, ja ehdinkö kouluun, kun kukaan ei ole omassa kodissa herättämässä aamulla. Pelottaa, että joudun vaihtamaan Oltermannin Pirkkaan.
Tuntuu oudolta miten nopeasti vuodet ovat kuluneet, kuka tietää, jos seuraavan noin kahdenkymmenen vuoden päästä oma muksu käy näitä samoja tunteita läpi. Tuntuu oudolta, että kymmenen vuotta sitten olin pieni tyttö toisella luokalla, ja seuraavan kymmenen vuoden päästä olen ehkä koulut käynyt aikuinen nainen.
Mutta ei nää täysi-ikäisyyden aiheuttamat tunteet pelkästään negatiivisia ole. Onhan se nyt ihan sairaan siistii tehä jotain, mihin ei oo aikasemmin saanu vanhemmilta lupaa. On siistii lähtee kavereitten kans huristelee autolla johonkin ihanaan paikkaan. On siistii kippistellä vaikka kauniin kesäpäivän kunniaks. On siistii, kun voi itse kuitata Wilmasta poissaolot. On siistii, kun voi mennä vaikka jonkun artistin k-18 keikalle. Niinkun voi päätellä, tunteet on aika sekalaisia, mutta miks pelätä väistämätöntä? 18 tulee mittariin kun on sen aika, ja sitten pääsee nauttimaan kaikista niistä sen hyvistä puolista.

- Essi 17v
 
 
 
 
Muistan et jännitin sitä kuinka pitää osata huolehtii ite omista asioista, kuten lääkäris käynnit, pankkihommat ja muut ns. viralliset hommat, ja sit jännitin sitä et alkaaks kaikki kohtelee mua erilail ku oon täysi-ikäinen. Ja sit muistan kuinka jotenki se tuleva aikuisikä jännitti, ku pitää itsenäistyy yms. En oikeestaa oottanu mitää innol, ku ryyppäys ei kuulu mun harrastuksiin. Sit ku se 18 tuli mittariin, nii eipä mikää muuttunu. En tuntenu yhtäkkii olevani aikuinen, ja en vieläkää tunne olevani sitä, korkeintaan oon just se täysikänen. Kaikki kohtelee edellee samanlailla, mut omat asiat pitää hoitaa, koska vanhemmat ei saa enää tehä mun puolesta niitä. Mut tietenki vanhemmat aina auttaa kaikessa jos en osaa. Et edelleenki tuntuu ihan samalta ku sillon 17-vuotiaanakin, vaikka se 18 on mittarissa.
 
- Ronja 18v
 
Niin. En taida tosiaan olla ainoa, joka miettii asiaa.
Aivan kuten muitakin, minuakin pelottaa. Olen jo useamman vuoden kantanut vastuuta monista asioista, siitä on kyllä kokemusta, mutta täysi-ikäisyyden mukana tuleva vastuu taitaa olla vähän erilaista. Minä pelkään sitä, jaksanko. Enkä tarkoita nyt sitä aikaa, minkä vielä olen lukiossa, vaan enemmänkin sitä aikaa, kun olen jo muuttanut pois kotoa, käyn töissä ja niin edespäin. Onhan se aivan erilaista vastuuta kuin se, mitä olen tähän mennessä kantanut. Sitä minä pelkään.
Oikeastaan pelkään vielä enemmän ainakin yhtä asiaa. Olen kuullut jonkin verran siitä, että 18-vuotiaana tuntuisi sille, että elämä on ikuista. En tiedä, onko se totta, mutta minusta ei ainakaan tunnu sille. En tietenkään ole vielä 18, mutta en usko, että seuraavassa neljässä viikossa tilanne muuttuisi. Minulle täysi-ikäisyys on enemmänkin merkki siitä, että elämä on rajallista. Ja että jokainen päivä on arvokas, koska mitä vain voi tapahtua koska tahansa. Se pelottaa, elämän rajallisuus. Mitä enemmän vanhenen, sitä paremmin näen sen, että elämä ei ole ikuista. Minulla sitä pitäisi toki olla edessä vielä paljon, mutta minunkin lähipiirini kuuluu niitä, jotka eivät ole teini-ikäisiä eivätkä ole olleet sitä pitkään aikaan. Ehkä nimenomaan se saa miettimään ja ymmärtämään sen, että ei tätä elämää ikuisesti riitä.
Pienempänä sitä oikein odotti, että koska on niin iso, että saa tehdä kaikkea. Ja nyt kun vihdoin kohta olen niin iso, että saan tehdä kaikkea, sitä ei enää haluakaan. Nyt antaisin mitä vain, jos pääsisin ajassa taaksepäin pari vuotta. Edes sen pari vuotta. Kenen idea on ollut, että 18-vuotias on täysi-ikäinen? Tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa sille idiootille. Yksikään 18-vuotias ei ole vielä aikuinen. Millä perusteella 18-vuotias siis on valmis ottamaan aikuisen vastuun itselleen?
 
Tavallaan olen onnellinen siitä, että muitakin pelottaa täysi-ikäisyys. En ole yksin, ja se on tietenkin lohduttavaa. Mutta toisaalta mietin, onko kovin hyvä asia, että monet nuoret kuitenkin tuntuvat pelkäävän aikuistumista? Voisiko asialle tehdä jotain? Kyllähän sitä monet asiat opitaan ajan kanssa, mutta olisihan se mukavampaa täysi-ikäistyä, kun tietäisi vähän jotain etukäteen siitä kaikesta, mikä meillä vielä on edessä.
 
No, ehkä hiukan normaalia lyhyempi postaus tällä kertaa. Kuvat talitiaisesta eivät nyt ehkä olleet niitä parhaita mahdollisia tähän juttuun, mutta se on pieni vika se. Ensi kertaan!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Riitänkö?

Heipsan! Jep, on jäänyt taas kirjoittelu vähälle. Siihen on ihan hyvä syy, nimittäin hirveä kiire. Toinen jakso koulussa oli pitkä ja rankka ja sen päälle vielä seitsemät treenit viikossa, sitten oli koeviikko ja nyt joulukuussa oli baletin esityskausi, joten käytännössä lähes asuin viime viikon kulttuuritalo Martinuksessa. Siksi palaan tänne vasta nyt, ja tällä kertaa pohdin sitä, miten riittää itselle ja muille.

Meistä nuorista todella monet miettivät, miten riittää itselle ja muille. Varmasti sitä miettivät monet muutkin, mutta koska itselläni nyt sattumoisin on ikää 17 vuotta, puhun asiasta nuorten näkökulmasta.
 
Lätkinpä taas faktoja pöytään: välillä on ihan syvältä olla nuori. Osa aikuisista ei kunnioita nuorten mielipiteitä yhtään ja pitää meitä rikollisina, jotka rikkovat koulujen ikkunoita ja sotkevat kauppakeskuksia. Osa ei suostu millään uskomaan, että esimerkiksi 17-vuotiaille voi puhua ihan normaalisti eikä kohdella kuten 5-vuotiaita. Paljon puhutaan siitä, että nuoret pitäisi saada töihin, mutta yritäpä hakea alaikäisenä vaikkapa kesätöitä - saa todella käydä tuuri, että kesätöitä saa. Itse olen 15-vuotiaasta asti kirjoittanut joka vuosi muutama kymmentä työhakemusta saamatta kesätöitä. Nuoret ovat syyllisiä suurin piirtein kaikkeen. Se luo paineita, ja toiset kestävät sitä paremmin kuin toiset. Itse en juuri siitä välitä, mutta tiedän monia, jotka välittävät. Ja kun se ei ole edes ainoa suunta, josta niitä paineita tulee. Toisilla kaveriporukat luovat paineita, jotkut kärsivät perheen ja suvun luomista paineista ja monille koulu tai vaikkapa harrastus aiheuttaa paineita. Siinä pitäisi sitten yrittää kasvaa aikuiseksi ja oppia pärjäämään itse. Hyvin menee hei...




Koulu, tavoitteet ja niiden saavuttaminen

Riippunee ihmisestä itsestään, miten hän suhtautuu ympäristön luomiin paineisiin ja miten niitä käsittelee. Ja sitten ovat tietenkin myös itse luodut paineet. Monilla on esimerkiksi koulun takia suoritus- ja saavutuspaineita. Numero tai arvosana, joka ei vastaakaan sitä tavoitetta, jonka halusi saavuttaa, on niin iso pettymys kuin olla vain voi. Tämän takia itse en koskaan sano, menikö koe hyvin vai huonosti, koska en halua määritellä tavoitetta tarkkaan. Toki jos koe menee päin mäntyä, sanon sen. Nykyään senkin hyväksyminen onnistuu, mutta peruskouluaikoina petyin pahasti, jos kokeesta tuli jotain kahdeksaa huonompaa. Omat tavoitteeni olivat korkealla, ja pettymys oli suuri, kun oma osaaminen ei riittänytkään, vaikka oli tehnyt kaikkensa. Se on luultavasti yksi suurimmista pettymyksistä, jonka olen joutunut kohtaamaan tähän mennessä. Se, etten osaa jotain, vaikka mitä tekisin ja vaikka kuinka yrittäisin. Yrittämättä ei voi osata, mutta siinä vaiheessa, kun olen opiskellut johonkin kokeeseen koko jakson ajan ahkerasti ja tehnyt kaikkeni, ja saan kokeesta vaikkapa kuusi tai seitsemän... Siinä vaiheessa ei naurata. Kaikkein pahimpia ovat kielet. On ihan sama, teenkö mitään vai yritänkö täysillä, numero on joka tapauksessa viisi, tuurilla kuusi. Ja siitä huolimatta puhun melko sujuvaa englantia ja ihan tarpeeksi hyvää ruotsia. Koen ison pettymyksen joka kerta, kun näen sen vitosen molempien kielten kohdalla. Matematiikka on myös pettymyksen aiheuttaja, joskaan ei enää yhtä paljon kuin viime vuonna. Kiskoin peruskoulussa matematiikasta niin monet ysit ja kympit, että lukion vitoset ja kutoset olivat aluksi järkytys. Ja kun sekin johtuu siitä, että osaaminen ei yksinkertaisesti riitä. Yritetty on, mutta kun en tajua niin en tajua. Tämä on väkisinkin ajanut minut laskemaan tavoitteitani ja vähentämään sitä kautta suorituspaineita, ja se ei todellakaan ollut helppoa. Aluksi tuntui pitkään sille, että se on mahdotonta. En halunnut hyväksyä sitä, että minä, joka pärjäsin peruskoulussa pääosin loistavasti, voisin olla jotain muuta. Että erinomainen ja kiitettävä muuttuisivat kohtalaiseksi ja välttäväksi. Tuntui sille, että se ei riitä. Minä halusin olla enemmän, minulle ei todellakaan riittänyt viisi tai kuusi kokeesta. On kuitenkin ollut pakko hyväksyä se, että sen kutosen on riitettävä, koska parempaan en pysty. Kaikki arvosanani eivät toki ole pudonneet, esimerkiksi historiassa ja äidinkielessä kiskon edelleen numeroita kasin ja kympin väliltä. Niissä riitän yhä itselleni, mutta matikassa ja kielissä täytyy yhä totutella omaan taidottomuuteen. Peruskoulussa huonot arvosanat olivat suurempi pettymys kuin mitä ne nykyään ovat. Tehtyäni yläasteella pohjanoteerauksen saamalla 7- eräästä kokeesta olin todella pettynyt, ja siihen lisätään vielä se, että oman pettymyksen ja ihmetyksen lisäksi usein tietää, että esim. kaverit ihmettelevät, vanhemmat ihmettelevät ja ovat ehkä hiukan pettyneitä ja niin edelleen. Yhden ainokaisen kokeen tulos vaikuttaa niin valtavan paljon. Ja vaikka vaikutus lakkaa näkymästä päivässä tai parissa, se jättää silti jäljet ainakin itseen. Onko silloin riittänyt itselle? Entä lähipiirilleen? Tarvitseeko edes riittää muille kuin itselle? Minä vastaan, että ei tarvitse. Riittää, kun riittää itselle ja että arvosanat riittävät sellaiseen jatko-opintopaikkaan, johon oikeasti haluaa. Muille ei tarvitse riittää. Se, että vanhemmat vaativat lapsilta ja nuorilta vain kymppejä eivätkä hyväksy epäonnistumisia on mielestäni todella väärin. Oikeanlainen kannustaminen toki käy, mutta jos nyt sattuu saamaan vähän heikomman numeron jostain kokeesta, mielestäni se ei ole katastrofi ja maailmanloppu. Täysi piittaamattomuus on toki huono sekin, vaikkei se välttämättä suorituspaineita luokaan.



 
 
 

 

Vapaa-aika ja kaverit

Paineita syntyy esim. kaveriporukan vaikutuksesta muidenkin asioiden kuin koulun suhteen. On paljon mahdollista ja ihan tavallista, ettei tunnu kuuluvansa porukkaan. Joillakin syy voi olla niinkin pieni asia kuin pukeutumistyyli, toisilla se voi olla alkoholin käyttö. Joskus se voi olla myös ikäero. Ikäerosta hyvä esimerkki omalla kohdallani on eräs tanssiryhmä, lajina on afro. Kyseinen ryhmä on aikuisten ja nuorten ryhmä. Olin 15, kun menin afrotunnille ensimmäistä kertaa. Jäin lajiin heti koukkuun, ja ryhmäkin tuntui mukavalle. Pikkuhiljaa aloin pitämään afrotunneista erityisesti siksi, että siellä kaikki muut ovat aikuisia. Paineita osaamisen suhteen on paljon vähemmän, eikä tarvitse miettiä, olenko tarpeeksi hyvä ollakseni tässä ryhmässä, sillä muutkin mokailevat ja mokaileminen on kaikista ihan hauskaa. En tosin koskaan ole löytänyt itseäni miettimästä, olenko tarpeeksi hyvä johonkin ryhmään, mutta ryhmissä, joissa on pelkästään omanikäisiä, paineet ja tarve onnistua ovat paljon suuremmat. Toisaalta myös afrotunneilla on paineita, oli varsinkin silloin, kun olin 15. Monta kertaa olen afrotunneilla tullut sanoneeksi jotain, minkä nuoret ymmärtäisivät heti, mutta mitä aikuiset eivät todellakaan ymmärrä. Toisaalta olen monta kertaa ollut myös tilanteessa, jossa minä en ole ymmärtänyt aikuisia alkuunkaan, vaikka he ymmärtävät toisiaan. Vasta viime keväänä eli tanssittuani kaksi vuotta afroryhmässä tunsin todella kuuluvani ryhmään ja ymmärtäväni aikuisia tarpeeksi hyvin. Se todella vaati sopeutumista. Oli pakko miettiä, mitä sanoo ja mitä ei sano. Tänä syksynä tilanne helpottui, kun afroryhmään tuli toinen lukioikäinen tyttö. Nyt ainakin joku ymmärtää, jos satun vahingossa sanomaan jotain, mitä aikuiset eivät ymmärrä, enkä ole enää ainoa, joka ei välttämättä ymmärrä kaikkea, mitä aikuiset sanovat. Koen siis, etten ole liian nuori ja riitän myös osaamiseni puolesta. Sen sijaan omanikäisteni seurassa voi tulla tilanteita, joissa en riitä, vaikka mitä tekisin. Esimerkkinä siitä alkoholin käyttö. En viihdy seurassa, jossa kaikki juovat. Koen, että olen liian erilainen, enkä ikään kuin sen takia riitä muille siinä porukassa oleville. Sen sijaan viihdyn seurassa, jossa muutkin juovat mielellään Coca-Colaa ja muita limuja. Sellaiseen porukkaan sovin. Vielä kolmas tapaus, nimittäin suku. En enää edes tiedä, kuinka monta kertaa olen tänä syksynä miettinyt, riitänkö vai enkö riitä, jos puhun jonkun sukulaiseni kanssa vaikkapa siitä, että haluan opettajaksi. Tosin minua ei kiinnosta, mitä mieltä ihmiset ovat asiasta, koska päätän sen joka tapauksessa itse välittämättä siitä, onko se ihmisten tarpeeksi hyvä ammatti. Sama koskee rakasta harrastustani eli tanssia. Tanssin joka tapauksessa, oltiinpa siitä mieltä vain. Toki ilahdun aina, jos saan palautetta esityksen jälkeen - "ihan ok" on tosin poikkeus, sillä se ei kerro mistään muusta kuin siitä, että esityksessä ei ole ollut oikeasti mitään positiivista. Olipa kyseessä mikä tahansa asia, yritän olla välittämättä liikaa siitä, mitä suku, ystävät tai ylipäänsä kukaan siitä ajattelee. Riittää, että riittää itselleen.



 
 

18 - Mitä siitä seuraa?

Jep, 18 tulee täyteen helmikuussa. Olen miettinyt sitä paljon siitä lähtien, kun täytin 17. Mitä lähemmäksi täysi-ikäisyyttä pääsen, sitä enemmän se on mielessä. Kyllä, silloin saan ajokortin mikäli läpäisen ajokokeen, kyllä, silloin saan juoda alkoholia. No, alkoholi ei kyllä hirveästi kiinnosta, en juuri näe sen juomisessa järkeä. Toki ymmärrän esim. viinilasillisen juomisen ruoan yhteydessä, mutta kaikki sitä paljon suurempi alkoholin juominen... Mietin, mitä järkeä siinä on. No, eipähän ole minun asiani. Ajokortti sen sijaan on mukava asia ja oikeasti tulevaisuudessa hyödyllinen juttu, vaikka pidänkin enemmän junalla liikkumisesta.
Oikeastaan vähän pelkään täysi-ikäistymistä. Tiedetään, kukaan 18-vuotias ei oikeasti ole vielä aikuinen, mutta pitäisi kuitenkin olla vastuussa itse itsestään. Mihin ihmeeseen lapsuus katosi? Edessäni on viimeinen joulu lapsena. Sen tajuaa nyt vasta, kuinka naurettavan lyhyt aika lapsuus on. On toki upeaa kasvaa, kehittyä ja oppia - erityisesti silloin, kun sen huomaa itsekin. Ilahdun aina, kun huomaan, että osaankin pyöriä piruettia kolme kierrosta kahden sijaan. Ilahduin, kun vihdoin ja viimein ymmärsin elokuussa, mikä oikeastaan on tekstitaidon vastaus ja kuinka sellainen tehdään hyvin. Mutta toisaalta huomaan ehkä kehittymistä paremmin sen, miten ympäristö muuttuu, kun kehityn. Osa ihmisistä suhtautuu eri tavalla minuun, näen asiat eri tavalla... Joka päivä huomaan kiinnittäväni huomiota asioihin eri tavalla kuin ennen. Jokin, mikä oli ennen niin selkeää, ei ehkä olekaan sitä enää. Toisaalta epäselvät asiat ovat selvenneet. Ja ehkä myös minun suhtautumiseni joihinkin ihmisiin on muuttunut. Tuntuu sille, että ymmärrän ihmisiä paremmin, ja sitten on niitä, joita ymmärrän aina vain huonommin. Koulussa äidinkielen 4. kurssilla opitut asiat tulevat usein esiin, kun aamuisin ratikassa istuessani katselen Helsingin keskustan mainoksia. Enää ne eivät ole vain sanoja kirkkaanvärisellä pohjalla, vaan niistä löytyy asiaa rivien välistä, väreistä, kuvista, jopa fontti kertoo jotain - ja usein asioita on monia. On ihan ok olettaa, että 17-vuotias osaa enemmän kuin vaikkapa 12- tai 7-vuotias, mutta kyllä sitä on tullut mietittyä useampaan kertaan, kuinka paljon helpompaa elämä oli, kun olin 12. Se johtuu ehkä osin myös siitä, ettei tullut miettineeksi, riittääkö itselleen tai muille, pitääkö riittää ja mitä pitäisi tehdä tai osata riittääkseen. En usko, että kovin moni 12-vuotias ajattelee sellaista, ainakaan kovin pitkälle vietynä. Toki on varmasti poikkeuksia, sitä en käy kiistämään. Mutta nyt, kun täysi-ikäisyys lähenee, on ehkä ihan hyväkin, että tulee miettineeksi sitä, riittääkö ja pitääkö riittää. Ehkä se omalla tavallaan tukee sitä henkistä kasvua ja kehitystä, mikä vaikuttaa siihen, miten ajattelen ja suhtaudun asioihin. Riittääkö se matikan kutonen minulle, mitä se ehkä kertoo tulevista ylioppilaskirjoituksista, miten se vaikuttaa siihen, mihin haen lukion jälkeen? Kaikella tuntuu olevan väliä, eikä mikään tunnu turhalta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yhteen isoon asiaan, tulevaisuuteen. Jos en riitä nyt, riitänkö koskaan? Ja jos riitän nyt, voiko käydä niin, että joskus en riitäkään? Vai pitäisikö vain sittenkin unohtaa koko asia?


Jaahas, tässä taas kaikki tällä kertaa. Uusi vuosi lähestyy, ja nyt ihan tosissani yritän ruveta aktiivisemmaksi... Olkoon se ensimmäinen uudenvuodenlupaus.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2017!

 
 
P.S. Kiitos kuvaajalleni eli Ronjalle :)

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Suloinen Strasbourg ja poikkeuksellisen hyvä maanantai

Jep, olen taas ollut hiljaa luvattoman kauan. Hupsis. Olen eksynyt tässä kuluneiden viikkojen aikana koulun ja tanssisalin lisäksi myös Ranskaan Strasbourgiin. On tullut monta ahaa-oivallusta, mutta toisaalta myös monta "elämä on erittäin epäselvää" -hetkeä. Käsittelen siis nyt tätä kaikkea.




https://www.youtube.com/watch?v=h6yUW33Aixw Ants Marching / Ode to Joy - The Piano Guys

Yleistä koulusta ja opiskelusta


Koulussa starttasi suunnilleen kaksi viikkoa sitten lukuvuoden toinen jakso. Minä opiskelen tässä jaksossa matikan seiskakurssin, A-ruotsin neloskurssin, englannin vitoskurssin, historian kolmoskurssin ja psykologian ykköskurssin. Tässä jaksossa starttasi myös lähes koko loppulukuvuoden kestävä musikaaliprojekti, jossa olen mukana. Lukujärjestyksessäni on siis myös musikaalin musiikinkurssi ja musikaalin teatterikurssi. Niin, ja löytyy sieltä opinto-ohjauskin, joskin se käsittää tässä kakkosjaksossa vain muutaman vapaavalintaisen yliopisto- tai ammattikorkeakouluesittelyn. Myös Helsingin kirjamessut lähestyvät, ja niihinkin osallistun koulun kautta. Töitä pitää siis tehdä, mutta ei se haittaa, kun tiedossa on kuitenkin monta mielenkiintoista projektia ja työtä. Ja toki minulla on yhä seitsemät treenit viikossa. Kuulostaa paljolle, mutta minulle se on juuri sopivasti.
Valtava työmääräni ehkä selittää sen, miksi en ole kirjoittanut tänne moneen viikkoon. Elämä on ollut välillä epäselvääkin, kun olen yrittänyt miettiä, miten saan vuorokauden tunnit riittämään tai mihin yliopistoesittelyyn ilmoittaudun. Kiireestä huolimatta en valita. Minulla on ollut viime viikkoina hauskaa moneen kertaan. Olen ollut Ronjalla yökylässä, nauttinut koeviikon vapaapäivistä, tehnyt uutta koreografiaa ja saanut sen valmiiksi... Paljon on tehty ja saavutettu, mutta paljon on vielä tekemättä ja saavuttamatta. Nyt joudan kertomaan täälläkin, mitä olen tässä viikon sisällä tehnyt... Onneksi nyt on syysloma!



 

Strasbourg


Viimeviikkojen isoin juttu on ehdottomasti koulumatka Strasbourgiin, Ranskaan. Strasbourg on kaupunki Saksan ja Ranskan rajalla, kuitenkin Ranskan puolella. Wikipedia osaa kertoa, että kaupungin väkiluku on vuonna 2012 ollut 273 394. Wikipedia tietää myös, että Strasbourgissa on Ranskan suurin yliopisto. Tiesin jo ennen Wikipedia-vierailua, että siellä sijaitsee myös Euroopan Unionin parlamentti. Olin päälle kahdenkymmenen muun opiskelijan sekä yhden opettajan mukana neljän päivän mittaisella reissulla, jonka pääpointti oli vierailu EU:n parlamentin tiloihin. Kerronpa nyt täällä kokemuksiani tuolta erikoislaatuiselta reissulta.






Torstaina 6.10. reissumme alkoi heti aamutuimaan, kun lentokentällä piti olla klo 5.55. Aikainen herätys ei onneksi tuntunut juuri missään, sillä koulun takia olen nyt joutunut useammankin kerran nousemaan luonnottoman aikaisin. No, lento lähti ajallaan eli 7.55, pääsimme onnistuneesti Frankfurtiin josta alkoi bussimatka kohti Strasbourgia. Olimme vähän puolenpäivän jälkeen perillä hotellissamme (ja muistattehan, että ranskalaiset ovat meitä ajallisesti tunnin jäljessä!), ja pienen hengähdystauon jälkeen suuntasin kaupungille muutamien kavereideni kanssa. Heti tuli selväksi, että Strasbourg on kaunis paikka. Vanhat puutalot ovat kuin suoraan Kaunotar ja hirviö -elokuvasta, enkä voinut olla rakastumatta kivitalojen sieviin parvekkeisiin ja kattohuoneistojen suloisiin ikkunoihin, jotka vähän illemmalla olivat hurmaavan näköisiä, kun niistä loistivat valot pimeyteen. No, yritimme etsiä jotain paikallista ravintolaa, joka olisi ollut auki, mutta eihän siellä ollut mikään muu kuin McDonald's auki iltapäivällä. Ruokailun lisäksi pyörimme kaupoissa ja löysimmekin mm. ihanan meikkikaupan nimeltä Sephora. Eksyimme myös kaupungin halki virtaavan joen rantaan, ja se oli myös ihan näkemisen arvoinen. Pienet mukulakivikadut olivat hirveän mielenkiintoisia, joten seikkailimme vähän siellä sun täällä ja päädyimme jostain syystä aina sille kadulle, mistä olimme alun perin lähteneet - oikeasti eksymään ei siis päässyt. Illemmalla alkoi jo väsyttämään sen verran, että lähdin yhden kaverini kanssa muita ennen hotellille perjantaiaamun aikaista herätystä ajatellen.



 


Perjantaina 7.10. oli EU-vierailun vuoro. Kyseessä oli siis Euroscola-niminen tapahtuma, johon saapui eurooppalaisia nuoria 19:sta euroopan unioniin kuuluvasta maasta, kuten Saksasta, Espanjasta, Romaniasta, Virosta ja Isosta-Britanniasta. Jo toinen aikainen herätys sillä viikolla teki kipeää, mutta unohtui nopeasti, kun näin rakennuksen, josta olen nähnyt aiemmin vain kuvan yhteiskuntaopin kirjassa. Ensimmäisenä pyöreästä rakennuksesta tuli mieleen Hakaniemessä sijaitseva Ympyrätalo - tosin se on Ympyrätaloa isompi ja siihen kuuluu toinenkin iso rakennus. Turvatarkastusten jälkeen pääsimme sisälle rakennukseen ja aloitimme työt aika pian. Istuimme ensin muutaman tunnin parlamentin istuntosalissa kuuntelemassa muutamaa europarlamentikkoa ja opettelemassa, kuinka äänestysjärjestelmä istuntosalissa toimii. Puolenpäivän kieppeillä oli lounaan vuoro, jonka jälkeen suunnistimme valiokuntien huoneisiin pienemmissä porukoissa. Jokaisesta maasta neljä opiskelijaa kuului samaan ryhmään, joten "valiokunnissa" oli muitakin suomea puhuvia. Näitä "valiokuntia" oli viisi, ja jokaisella oli oma aiheensa. Se porukka, johon minä kuuluin, käsitteli EU:n roolia maahanmuutto- ja pakolaisasioissa - tai lähinnä sitä, millainen rooli EU:lla voisi olla. Parin tunnin työsession jälkeen siirryimme takaisin istuntosaliin vielä pariksi tunniksi. Siellä käytiin kaikkien ryhmien työt läpi ja äänestettiin vähän lisää. Istunnon päätyttyä kuuden aikoihin jäin kavereideni kanssa vielä vaihtamaan yhteystietoja muiden maiden nuorten kanssa, esimerkiksi saksalaisten tyttöjen kanssa. Lopulta saimme raahattua itsemme ulos ja muiden koululaistemme luokse. Lähdimme takaisin hotellille, josta jatkoin kavereideni ja muutamien muiden kanssa syömään pizzeriaan. Sen jälkeen lähdimme vielä hetkeksi kaupungille, mutta olin siinä vaiheessa jo vähän turhan väsynyt, joten en viihtynyt ulkona kauan, vaan suuntasin aika pian nukkumaan.






Lauantaina 8.10. meillä ei, luojan kiitos, ollut mitään järjestettyä ohjelmaa. Sain siis mahdollisuuden tavata ranskalaisen ystäväni Clotilden, joka oli Kalliossa viime vuonna vaihto-oppilaana. Pakko on myöntää, että shoppailu oli huomattavasti mukavampaa, kun oli mukana joku, joka puhuu ranskaa äidinkielenään. Myyjät kaupoissa eivät suostuneet puhumaan englantia, vaikka osa varmasti olisi sitä osannutkin. Clotilde siis käänsi minulle kaiken tarvittavan englanniksi. Pääsin hänen seurassaan myös kauppoihin, joita en ikimaailmassa olisi löytänyt, ellei hän olisi niitä minulle näyttänyt. Ehdoton suosikkini oli leipomo, jossa myytiin suloisia pieniä leivonnaisia, kuten ihania keksejä ja macaron-leivoksia. Leipomosta, kuten koko muusta kaupungista, tuli mieleen sadut. Puiset kaapistot, hyllyt ja lattia eivät olleet todellakaan mitään uusinta desingia vaan päinvastoin melko vanhan oloista. No, lähdin liikkeestä mukanani rasiallinen erilaisia keksejä - käsin leivottuja totta kai. Löysin Clotilden avulla myös ihanan vaatekaupan nimeltä Stradivarius, johon rahaa menikin sitten jonkun verran...
Clotildella oli muuta menoa iltapäivästä, joten minä vietin sitten loppuiltapäivän kavereideni kanssa nykytaiteen museossa, josta löytyi kyllä myös perinteisempää taidetta. Alkuillasta meidän piti käväistä hotellilla tapaamassa valvojaamme, ja sen jälkeen lähdimme vähän isommalla porukalla etsimään ruokapaikkaa. No, eihän siitä mitään tullut, joten jakauduimme pienemmiksi ryhmiksi ja söimme kukin missä halusimme. Illan mittaan ihmiset palasivat hotellille, itse vietin iltaa kavereideni kanssa hotellihuoneessa suunnilleen kahteen asti. Siinä vaiheessa väsymys alkoi painaa niin paljon, että oli ihan hyvä päätös mennä nukkumaan.
Ja näin pääsimme sunnuntaihin 9.10. Aamupäivällä ehdimme vielä pyöriä keskustassa. Olisimme halunneet päästä käymään yhteen keskustassa sijaitsevaan katedraaliin, mutta sinne pääsi sisään vain tietyllä aikavälillä, emmekä joutaneet jäädä odottelemaan sitä. Katedraalin edustalla soitti kuitenkin huikean lahjakas sellokvartetti, ja he myivät CD-levyään. Minun oli pakko ostaa se, sillä heti kun kuulin soiton, rakastuin siihen. Parin tunnin kaupungilla pyörimisen jälkeen palasin kavereideni kanssa takaisin hotellille ja jäimme muiden meikäläisten kanssa aulaan odottelemaan, että kello löisi sovitun tapaamisaikamme ja loputkin porukasta saapuisivat. Edessä oli jälleen kolmen tunnin bussimatka, mutta tällä kertaa poispäin Strasbourgista eli Frankfurtin lentokentälle. Kentällä meillä oli hetki aikaa ennen koneeseen nousua, juuri sopivan verran syömistä varten. Lento lähti kohti Suomea klo 19.50 paikallista aikaa ja laskeutui Suomeen 22.50 Suomen aikaa. Minä taisin nukkua valtaosan lennosta, vaikkei ollut tarkoitus... Toisaalta edellisenä yönä olin nukkunut viisi tuntia, joten vajaat pari tuntia unta pohjalle eivät haitanneet nukkumista sitten, kun lopulta pääsin kotiin ja omaan sänkyyni nukkumaan.



 

Maanantai voi olla kiva päivä


Strasbourgissa oli niin kivaa, että kouluun palaaminen ei juuri houkuttanut. Maanantai on muutenkin aina kamala päivä, sillä aamulla kuudelta nouseminen ei ikinä suju, mikä johtaa siihen, että tulee kiire kouluun ja sitten koulussa pitäisi vielä tehdäkin jotain! Siksi olikin positiivinen yllätys, että maanantai 10.10. oli ihana päivä. Skippasin aamun ensimmäisen tunnin, sillä olin päässyt sen verran myöhään nukkumaan, että tiesin kuudelta nousemisen olevan mahdotonta. Päiväni alkoi siis 9.45 musikaalin musiikintunnilla. Olemme opetelleet tähän mennessä tulevan musikaalimme biiseistä kolme, ja jokaisesta pidän paljon, joten niiden laulaminen on aina piristävää. Musatunnin jälkeen ruokatunnilla minulla oli koelaulu musikaalin roolijakoa varten, ja se meni paremmin kuin olin odottanut. Ruokatunnin jälkeen oli vuorossa musikaalin teatteritunti, jossa myös viihdyin varsin hyvin. Sen jälkeen vietin hypärin läksyjä tehden ja suunnistin sitten pitkän matematiikan tunnille. Matematiikan tunnilla päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja oikeasti tehdä tässä jaksossa jotain matikan eteen. Totesin samassa pöytäryhmässä istuville kavereilleni, jotka nauroivat jollekin, että päätin juuri oppia tässä jaksossa matikasta jotain ja myös pysyä päätöksessäni. Lähden herkästi mukaan kaikkeen mahdolliseen, mikä on hauskempaa kuin opiskelu, joten olisin onnellinen, jos ihan joka matikantunnilla ei naurettaisi tai keskusteltaisi jonninjoutavista aiheista. Se vaikeuttaa keskittymistä huomattavasti, ja MAA7 on kuitenkin jopa opettajan mukaan vaikea kurssi - aiheena on derivaatta. Löysin kauan sitten kadonneen matikkamotivaationi ja se on yhä tämän viikon jälkeenkin tallella. Päätin, että tällä kurssilla pärjään oikeasti. Sain päätöksestäni valtavasti energiaa. Koulun jälkeen luin junassa istuessani kirjaa kirjamessuilla tehtävää haastattelua varten, ja se vain vahvisti uutta positiivista asennettani ja motivaatiotani. Kyseinen kirja on Aleksi Delikouraksen Nörtti 4, ja ihmettelen nyt, kuinka löysin pääasiassa pelaamista ja toki hiukan kasvamistakin käsittelevästä kirjasta sellaista voimaa ja energiaa, että se oikeasti sai minut maanantaina ja vielä nyt sen jälkeenkin suhtautumaan asioihin positiivisemmin kuin ennen. Se kirja opetti myös, että todella kannattaa yrittää uudestaan. Stressin määrä vähentyi huomattavasti. Myös se, että olin juuri ollut rentoutumassa Strasbourgissa ja sielläkin oivaltanut samankaltaisia asioita, auttoi. Töitä on paljon, mutta jos niistä aikoo selvitä, täytyy vain pitää pää kylmänä ja yrittää pysyä positiivisena - eikä missään nimessä hukata motivaatiota. Epäonnistumisetkin voi kääntää onnistumisiksi.




Koska minulla oli hyvä maanantai ja kohtuullisen hyvä viikko muutenkin, mietin, teinkö jotain toisin tällä viikolla. Juuri nyt en keksi muuta kuin asenteenmuutoksen. Täytyy jaksaa yrittää uudestaan eikä luovuttaa heti. Pieni stressi auttaa koulutehtävien kanssa kummasti. Ja kun on ollut se yksi hyvä päivä, ei haittaa, vaikka viikkoon osuisi yksi vähän huonompi päivä. Mitään sen kummallisempaa en mielestäni tehnyt toisin.






Tässä kaikki tällä kertaa, toivottavasti muillakin on ollut mukava viikko. Kirjoitan taas, jahka joudan :)

torstai 1. syyskuuta 2016

My Dear Friend...

Heissan! Tiedän, olen taas ollut pitkään omilla teilläni. Ja jatkosta osaan sanoa vain, että näitä pitkiä taukoja tulee aivan taatusti lisää. Mutta nyt asiaan!

Jokainen meistä tarvitsee ystäviä, tuttavia, kavereita yms. tueksi elämänpolulla. Minusta on tärkeää, että jokaisella meistä on edes yksi paras ystävä. Aion nyt kertoa minun parhaasta ystävästäni, Ronjasta.




https://www.youtube.com/watch?v=sQ28LLowPKg - Demi Lovato: Gift of A Friend


Supermodel

Miten tapasimme?


Minä ja Ronja tapasimme syksyllä 2012 taksvärkkipäivänä. Äitimme olivat ja ovat yhä samassa päiväkodissa töissä. Tehtävänämme oli korjata hajonneita nukkekodin kalusteita. Kaikki mitä Ronjasta tiesin, oli se, että hän on ujo ja hiljainen vieraiden ihmisten seurassa. Eipä kulunut kuin viitisen minuuttia, ja ajattelin: "Toiko muka hiljanen...?" Tulimme heti hyvin toimeen keskenämme ja meillä oli todella hauskaa, kun kasasimme nukkekodin kalusteita uudestaan - parittomat kaapinovet kiinnitettiin liukumäiksi puolikkaisiin hyllyihin ja niin edespäin. Sain kyllä myöhemmin kuulla, että nukkekodin kalusteiden oli valitettu olevan omituisia. "Valitukset" eivät kyllä paljon kiinnostaneet, sillä se taksvärkkipäivä oli ehdottomasti paras taksvärkkipäivä koskaan. 








Tampereelta ♥

Ja se jatkui...


Vaihdoimme taksvärkkipäivänä puhelinnumeroita. En muista enää, koska näimme ensimmäisen kerran taksvärkkipäivän jälkeen. En edes muista, missä näimme. Joka tapauksessa tutustuimme hiljalleen enemmän ja enemmän. Vuoden 2012 lopulla Ronja muutti Järvenpäähän ja myönnän silloin pelänneeni, että niin hyvin alkanut ystävyys kariutuu siihen, että Ronja muutti pois Vantaalta. Ei kariutunut. Muistaakseni joko kesän 2013 alussa tai lopussa kävin ensimmäsitä kertaa Järvenpäässä Ronjalla. Se on päivä, jonka myös Ronja muistaa aivan varmasti. Ensinnäkin juna, jonka piti olla Z, ei ollutkaan Z ja jouduimme kiireessä juoksemaan toiseen junaan. Nykyäänkään Järvenpäähän matkustaessani en uskalla laittaa molempia kuulokkeita korviin ennen kuin olen kuullut "Tämä on Z-juna Lahteen" -kuulutuksen. Toiseksi opin tuolloin, että Järvenpää ei ole Keski-Suomessa (kyllä, siitä huolimatta, että olen aina pitänyt maantiedosta ja pärjännyt siinä, luulin, että Järvenpää on Keski-Suomessa). Ronja jaksaa edelleen muistuttaa minua tästä aiheesta ja on myönnettävä, että ihmettelen, miten olen voinut luulla, että Järvenpää on Keski-Suomessa. No, takaisin aiheeseen. Kesän 2013 vierailu Järvenpäähän ei jäänyt viimeiseksi. Sen jälkeen olemme viettäneet Ronjan kanssa monet hauskat yökyläilyviikonloput Järvenpäässä. Jonkun verran olemme olleet myös täällä Vantaalla, mutta paremmin viihdymme "landella". Kesällä 2013 starttasi myös Linnanmäellä käyminen yhdessä. Siellä olemme loistavaa seuraa toisillemme, sillä molemmille tulee herkästi paha olo laitteissa - mihinkään Ukon tai Kiepin kaltaisiin laitteisiin ei siis ole asiaa. 
Meitä yhdistää moni muukin asia, esimerkiksi se, että pidämme molemmat valokuvaamisesta. Ronja tosin on siinä minua parempi. Pidämme molemmat myös Disneyn elokuvista valtavan paljon ja olemme kerran yrittäneet katsoa yhden kesän aikana kaikki Disney-klassikot läpi, mutta se jäi kesken... Olemme molemmat myös vannoutuneita joulufaneja, joskin minä taidan aloittaa joululaulujen kuuntelun sun muun touhotuksen vähän aiemmin.... Molemmille liikunta ja kunnossa pysyminen on myös tärkeää. Erojakin toki on, esimerkiksi se, että Ronja osaa laittaa ruokaa suunnilleen tuosta noin vain, kun minä taas tarvitsen yksinkertaisimpaankin ruokaan ohjeen (ja saatan silti mokata). Ja taitaapa olla niinkin, että minä olen aikalailla enemmän kaupunki-ihminen, kun taas Ronja viihtyy "landella" paremmin. 





Tää oli ihan hullu päivä :D Lunta huhtikuussa


Ja nyt...


Viimeisin yhteinen kokemuksemme oli viime viikonloppu. Olin ties kuinka monennen kerran Ronjalla yökylässä. Syy siihen oli tällä kertaa varsin merkittävä: Ronja täyttää tänään, 1.9. kahdeksantoista, eli saavuttaa täysi-ikäisyyden maagiset oikeudet. Vietimme Ronjan synttäreitä viime viikonloppuna etukäteen. Otimme ison kasan valokuvia toisistamme, kävimme kirpputoreilla, katsoimme pari leffaa (joista toinen oli minun pyynnöstäni joululeffa) sekä söimme paljon kaikkea hyvää. Minulle kuitenkin päällimmäiseksi jäi mieleen öinen tähtien katselu, kun istuimme ulkona terassilla vilttien ja tyynyjen alla katselemassa öistä tähtitaivasta. Täällä Vantaalla ei tähtiä kovin kirkkaina näe, ihan keinovalaistuksesta johtuen. Minulle oli siis elämys päästä katselemaan pilvetöntä yötaivasta. Toki olen sellaisen nähnyt ennenkin, mutta harvinaista se on. Ja minusta tähtien katselu on paljon parempi tapa viettää 18-vuotissynttäreitä kuin järjetön bilettäminen aamuyön tunneille on. 







Oot niin söpö tässä :)

Aikaisempiin kappaleisiin kuulumattomat jutut


Jep, nyt se kaikkein kiinnostavin osuus: yksityiskohdat.
Paras muistoni Ronjaan liittyen on varmaankin päättäriviikonloppu vuonna 2015. Se oli lämmin ja aurinkoinen viikonloppu, jonka me kulutimme heittämällä kenkää, valokuvaamalla, syömällä paljon kaikkea hyvää sekä pelaamalla Älypään Juniorivisaa. Nukkumaan menimme kuitenkin jo vähän jälkeen puolenyön, mikä oli aika säälittävä suoritus. Silloin ainakin minulla oli kuitenkin todella hauskaa ja muistan yhä sen onnellisuuden tunteen, joka sinä viikonloppuna valtasi minut päästä varpaisiin.
Parasta Ronjassa on luotettavuus. En muista koskaan miettineeni, voinko luottaa Ronjaan. Se on aina ollut itsestäänselvää. Arvostan myös sitä, että silloin kun minulla menee liian lujaa (eli usein), Ronja osaa ja uskaltaa sanoa ei. On myös mukavaa, kun on joku, jonka kanssa voisin puhua tuntikausia kyllästymättä.
Olen oppinut Ronjalta sen, millaista on, kun on paras ystävä. Olen myös oppinut, millaista on olla paras ystävä jollekin. Lisäksi olen oppinut paljon Suomen maantiedosta ja eri kaupungeista, joista Ronja tietää ilman muuta enemmän kuin minä. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on kuitenkin se, millaista on, kun joku todella hyväksyy sinut kaikkine virheinesi. Se on myös jotain, mitä arvostan. Minussa nimittäin on paljon sellaisia luonteenpiirteitä, joihin monilla menee hermot välittömästi niiden ilmettyä. Tiedän, että ärsytän myös Ronjaa aina välillä, mutta olen ainakin tähän mennessä saanut anteeksi kaikki typerät temppuni. Toivon saavani anteeksi myös jatkossa.

Toivon, että ystävyytemme ei ikinä katkea. Ronja, olet minulle tärkeä ja minusta on enemmän kuin mahtavaa, että olet paras ystäväni. Siksi halusin tehdä tämän postauksen, halusin kertoa muillekin, kuinka upea paras ystävä minulla on.

Hyvää syntymäpäivää maailman ihanimmalle parhaalle ystävälle, Ronjalle! ♥

Rakkaudella, 
Reetta


Memories ♥ (siilikarjunta ♥)

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Me, Myself & I

Tämän postauksen kirjoittaminen on minulle haaste. Kaikki rakastavat puhua itsestään, niin myös minä, mutta itsestä kirjoittaminen julkisesti? Tämä on minulle jotain aivan uutta.

Tässä päivityksessä nähtävät kuvat ovat viimeisen puolen vuoden aikana otettuja. Niitä on paljon, mikä johtuu siitä, etten osannut valita vain muutamaa... Kiitokset kuvien otosta parhaalle ystävälleni Ronjalle :)


https://www.youtube.com/watch?v=CNXjlebmlSU Keith Kenniff - Years (A look back)

No, perusfaktaa. Olen 17-vuotias, täysi-ikäisyyden saavuttamista odottava (vielä puoli vuotta!) nuori nainen, joka asuu Vantaalla. Saan silloin tällöin palautetta suorasanaisuudestani, ja sen lisäksi olen myös rehellinen ja rohkea. Opiskelen Kallion lukiossa Helsingissä ja harrastan balettia, karakteeribalettia, afroa ja pian myös nykytanssia. Balettia on tullut tanssittua jo 13 vuotta ja sen rinnalla on ollut ja on yhä kaikenlaisia sivulajeja nykytanssista kilpatanssiin. Rakastan lukemista, erityisesti pidän Harry Pottereista, Narnian tarinoista, Percy Jacksoneista sekä Olympoksen sankareista. Luen myös paljon kaikenlaista muutakin ja ilahdun, kun äidinkielen kurssia varten pitää lukea romaani. Suomalaisesta kirjallisuudesta en pahemmin pidä. Myös piirtäminen on lähellä sydäntäni. Pidän myös valokuvaamisesta ja maalaamisesta. Musiikinkuuntelua en laske harrastukseksi enkä vapaa-ajan toiminnaksi, teen sitä nimittäin niin paljon, että se on jo yhtä tärkeää kuin hengittäminen on elämisen kannalta. Soittolistani Spotifyssa ovat laajoja. Spotifyn käyttäjänimeni on LittleStar15 jos jotakuta kiinnostaa alkaa seuraamaan musiikillista puoltani. Instagramiakin käytän, sieltä minut löytää nimellä reettathewhiteswan. Lempivärejäni ovat merensininen, vaaleanpunainen, vanha roosa sekä vaaleanvihreä. Ruoanlaitto on tylsin kotityö jonka tiedän. Lukion jälkeen olen ajatellut suunnata yliopistoon opiskelemaan aineenopettajaksi.

Ja sitten asiaan!



Mistä minä pidän ja mistä taas en?

Olen puhunut jo monissa muissakin postauksissa siitä, mistä minä pidän, mutta puhutaanpa aiheesta vähän lisää. Pidän tanssin, musiikin, piirtämisen ja lukemisen lisäksi esimerkiksi shoppailusta, suklaasta ja sateesta.
 Mielenkiintoni shoppailua kohtaan tuskin on mitenkään erikoinen. Voin helposti viettää kaupoilla monta tuntia vaatteita sovitellen. Lopulta en välttämättä edes osta mitään, mutta lähes aina kauppakierroksesta jää siitä huolimatta iloinen mutta väsynyt mieli - shoppailu näet uuvuttaa. Olen harvoin perillä siitä, mitä on viimeisen kahden kuukauden aikana tullut ostettua. Myönnän, että osa shoppailukierroksella mahdollisesti mukaan tarttuneista asioista saattaa jäädä vähälle käytölle, mutta ainakin ne ovat tuotttaneet materiaalionnellisuutta oston hetkellä...
Jostain syystä monet naiset pitävät suklaasta, enkä minä ole poikkeus. Ihan päivittäin en suklaaleyä voisi syödä, mutta viikossa levy tai pari ei olisi mikään mahdottomuus. Erityinen heikkouteni on Fazerin salmiakkisuklaa. Suklaatakaan ei tosin voi syödä aina, vain silloin, kun sitä tekee mieli. Paras hetki syödä suklaata on iltapäivällä koulun jälkeen, kun illalla ei ole treenejä ja läksyt on jo tehty. Silloin suklaa on parasta.
Sateesta pidän, koska se on inspiroivaa. Jotkut ystävistäni ovat jo tietoisia siitä, millaiseksi menen usein sateella. Silloin esimerkiksi kirjoittamani viestit ovat aivan omaa luokkaansa, piirrokset onnistuvat takuuvarmasti ja musiikki on normaalia ihananpaa. Sateessa on jotain taiteellista ja kaunista, jotain, mitä missään muussa sääilmiössä ei ole. Se täyttää minut luovuudella. Saatan seistä ikkunan ääressä ja vain katsella, kuinka pisarat valuvat ikkunaa pitkin, osuvat puihin ja kastelevat kaiken eteen osuvan. Se on kaunista.
No, on ehkä aika mainita kolme asiaa, joista en pidä. Minä en pidä esimerkiksi hämähäkeistä, neuloista enkä liian kuumasta säästä.
Hämähäkkejä inhoan ja pelkään lähestulkoon yli kaiken muun. Ne ovat inhottavia, vipeltävät menemään pitkin seiniä ja säikäyttävät minut joka kerta. Muistan joskus leikkineeni barbeilla huoneessani, istuen polvillani lattialla, kun tunsin jonkun kutittavan varpaitani. Katsoin taakseni ja näin lukin, joka kipitti varpaitteni ylitse. Juuri kun se oli poistunut varpailtani, pomppasin ylös, kiljuin ja juoksin pois huoneesta. En tiedä, mistä hämähäkkikammoni on saanut alkunsa, mutta en minä niistä ole koskaan pitänyt.
Neulat, erityisesti rokoteneulat kuuluvat inhoamiini asioihin ja pelkoihini. Niitä pelkään vielä enemmän kuin hämähäkkejä. Inhoan ja pelkään kaikkia neuloja aina nuppineuloista lähtien. Minulla ei vieläkään ole aavistustakaan, miksi ihmeessä olin tekstiilityön valinnaiskursseilla yläasteella, sillä lähes kaikissa töissä tarvitsin neulaa tai jotain muuta terävää esinettä. Kaiken lisäksi tekstiilityö ei ole vahvinta osaamisalaani. Olisin voinut istua kuvataiteen valinnaiskursseilla kiskomassa kymppejä töistäni, mutta istuin sen sijaan käsityöluokassa. Seura oli kyllä loistavaa, en valita. Mutta neuloja pelkäsin sielläkin. Ja luonnollisesti neulan käsittely on hidasta ja vaikeaa, kun pelkää koko ajan pistävänsä sillä sormeen vahingossa. Senkään kammon synnystä minulla ei ole tietoa. Muistan vain aina pelänneeni neuloja.
Liian kuumaa säätä en sentään pelkää. Se on vain ärsyttävä asia. En ilahdu, jos meteorologit televisiossa ilmoittavat, että seuraavalla viikolla on luvassa hellelukemia ja auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta. Liian kuuma sää väsyttää eikä huvita tehdä yhtään mitään, sillä jo istuessa tulee todella kuuma. Kesäisin minulle riittää 15-20 asteen lämpötilat, eikä yhtään haittaa, vaikka olisi vähän kylmempikin.





Asiat, joita arvostan

Lastenlaulun mukaan maailmassa on monta ihmeellistä asiaa. Ne hämmästyttävät ja kummastuttavat pientä kulkijaa. Mutta harva tuntuu tajuavan, että pienellä ei tarkoiteta aina lasta. Kun miettii maapalloa ja sen kokoa ja sitten ajattelee linnunrataa, avaruutta, galakseja.... Jos maapallo on pölyhiukkasen kokoinen osa sitä kaikkea, yksi ihminen tai edes kaikki ihmiset... Puhutaan mitättömän kokoisesta asiasta. Asiasta, jota ei välttämättä näkisi edes parhailla tutkimusvälineillä.
En osaa arvostaa maailmankaikkeutta, sillä se on niin suuri, etten pysty edes ymmärtämään sen kokoa tai ikää. Mutta maapallon koon pystyn vielä jollain tavalla ymmärtämään. Minä arvostan maapalloa ja sen ihmeitä. Arvostan ja kunnioitan luontoa. Erityisesti meriä. Minä myös pelkään meriä. Ajatella, risteilijät ja muut alukset seilaavat vain sen kaiken pinnalla. Ne purjehtivat merillä, joiden syvyyksien salaisuuksista ei välttämättä tiedetä mitään. Meren voima on valtava ja se on todistanut sen useaan otteeseen - eikä se ole edes ainut. Myös maa itsessään on todistanut voimansa. Yksikään vuoristo ei ole syntynyt itsestään, tyhjästä. Sitä kaikkea minä arvostan.
No, on toki hieman pienempiäkin ja helpommin ymmärrettäviä asioita, joita arvostan. Esimerkiksi luottamus. Jos minä jotain inhoan niin valehtelemista. Siihen syyllistyvät aika varmasti aivan kaikki elämänsä aikana. Minä en enää edes tiedä, kuinka monta kertaa olen itse valehdellut. Mutta sen tiedän, että vaikka olisin tuntenut jonkun ihmisen kymmenen vuotta, niin yksikin valhe, joka paljastuu, riittää kaatamaan koko luottamuksen. Kymmenen vuoden aikana rakentunut luottamussuhde voi haihtua savuna ilmaan yhdestäkin valheesta. Siksi minä arvostan eritoten aikaa kestäneitä luottamussuhteita, sillä tiedän, kuinka hauraita ne ovat, vaikka luottamus usein ajan myötä vahvistuukin.









Tämän hetken ajatuksiani ja kuulumisiani

Kesäloma on loppusuoralla, mikä ei harmita minua ollenkaan. Odotan innolla toista lukiovuottani ja oikeastaan kaipaan opiskelua. Odotan myös treenien alkamista ja syksyn tuloa. Ennen koulunalkua on kuitenkin vielä aikaa tehdä asioita, joita koulun alettua on lähes mahdotonta ehtiä tekemään. Olen monien muiden tavoin innostunut Pokemon Go -pelistä ja kerään pokemoneja aina kun niitä lähistöllä on. Piirrän ja luen paljon, seikkailen internetin ihmeellisessä maailmassa. Olen joutunut olemaan maaseudulla. Osittain toki halusin maalle itse, mutta en viihdy keskellä ei-mitään kovin montaa päivää. Kaupunki kaikkine kauppakeskuksineen ja muine mukavuuksineen on enemmän minun paikkani. 
Tuleva lukuvuosi on minulle niin koulun kuin tanssinkin puolesta varsin työntäyteistä aikaa. Suoritan koulussa 35 kurssia, tanssitunteja on seitsemän joka viikko. Tiistai- ja lauantai-illat ovat ainoat vapaailtani, sunnuntai on ainoa vapaapäiväni. Pitkiä päiviä ja paljon tekemistä. Monelle se on varmasti tuttua, toisille kalenterini on kauhea näky, mutta minä nautin siitä. Odotan jo, että saan alkaa tekemään kalenteriini merkintöjä ja kirjaamaan kaikki tärkeät asiat ylös. On ihanaa saada arjen tempo taas käyntiin.





























Q&A - Kysymyksiä ja vastauksia

Pyysin kavereitani esittämään minulle kysymyksiä mistä tahansa aiheista. Se tuotti joillekin aluksi vaikeuksia, toisilta kysymyksiä tuli vielä yömyöhään sujuvana virtana. Aiheet vaihtelivat rajustikin, lempielokuvasta teelusikan tunneskaalan kautta elämän tarkoitukseen. Lupasin vastata osaan kysymyksistä näin julkisesti. Joukossa on myös kysymyksiä, jotka eivät liity minuun itseeni millään tavalla, mutta halusin silti vastata niihin.


Mitä tapahtuu kun kuolee?
Ystäväni tanssitaiteen syventävien opintojen päättötyö kertoi tästä aiheesta. Olin mukana kyseisessä projektissa, mutta varsinaisesti tätä asiaa en ole koskaan miettinyt. En ole vielä koskaan kohdannut tilannetta, jossa olisin tullut miettineeksi mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. En usko kirkon opetuksiin, mutta toisaalta ruumista irtautumisia on käsittääkseni tapahtunut. Voi olla, että on olemassa taivas, johon kaikki päätyvät. Toisaalta mielestäni on kuitenkin paljon todennäköisempää, että kuolema vastaa loputonta unta.

Mikä on oikea kysymys, jos vastaus on 42?
50-8=42

Millainen on teelusikan tunneskaala?
Luultavasti aika yksinkertainen, ainakin Hermione Grangerin mielestä.

Tykkäätkö jugurtista?
Banaani- ja vaniljajugurtista kyllä, muista en.

Ootko ikinä halunnu makoilla pilven päällä/tuoda sitä maahan?
Monesti.

Uskotko että jokainen kykenisi tekemään murhan?
En usko. Itse en esimerkiksi ikinä voisi kuvitella tappavani ketään.

Pelkästikö Muumien Mörköö pienenä?
En muista pelänneeni, mutta muistelisin säikähtäneeni sitä jaksoa katsoessani, jossa Mörkö tulee muumien terassille ja Nipsu kävelee siitä ohi.




Inhokkisi ja suosikki fiktiivisistä hahmoista?
Vaikea kysymys. Paras hahmo on ehkä Minerva McGonagall (Minerva McGarmiwa) Harry Pottereista tai Kaunottaren ja Hirviön Belle. Minerva on vahvatahtoinen nainen, jolla on hyvä sydän kovan kuoren alla. Belle taas on haaveileva ja lukuintoinen nuori nainen, jolla on kuitenkin oma vahva käsityksensä asioista. Inhokkini fiktiivisistä hahmoista on aika varmasti Dolores Umbridge (Dolores Pimento) Harry Pottereista. Dolores on täydellinen idiootti, pahantahtoinen pinkki kissanainen. En ole aikoihin kyennyt lukemaan viidettä Harry Potteria, sillä en kestä Doloresin ilkeyttä ja vihaa Harrya ja Dumbledorea kohtaan.

Mielipiteesi julkisesta liikenteestä?
Käytän julkista liikennettä lähes päivittäin. Kuljen kouluun junalla ja ratikalla, joten julkisesta liikenteestä on paljon kokemusta. Hyvin usein tuntuu sille, että VR on enemmän myöhässä kuin ajoissa, mutta silloin kun VR kulkee, se kulkee hyvin. Ratikat kulkevat usein hyvin, niiden suhteen on harvoin myöhästymisiä tai hajoamisia - toisin sanoen niitä on ymmärrettävä määrä. Busseista en pidä, sillä niissä tulee huono olo, mutta niinä harvoina kertoina kun olen bussia käyttänyt, se on ollut aikataulussa ja muutenkin matkustaminen on sujunut odotusten mukaisesti. Julkinen liikenne siis toimii mielestäni ihan hyvin, mutta VR osaa olla ärsyttävä.

Mielipiteesi William Shakespearesta?
En ole koskaan varsinaisesti tutustunut Shakespeareen. Siitä huolimatta arvostan hänen työtään, onhan hän yksi historian kuuluisimpia näytelmäkirjailijoita.

Pitäisikö Pluto hyväksyä planeettojen joukkoon?
Pitäisi. Perustella en osaa, en tunne tähtitiedettä tarpeeksi perustellakseni mielipiteeni muuten kuin sanomalla, että luettelo aurinkokuntamme planeetoista on mielestäni liian lyhyt ilman Plutoa.


Ku sä oot tommonen suorittajatyyppi, niin pelkääksä koskaan havahtuvas keski-ikäsenä siihen että oot tehny kaikkee elämässäs koska sun nyt vaan pitää tehä niit asioit? Hankkinu järkevän työn ja lapset ja silleen, vaan koska niin nyt pitää tehä?
Vastasin tähän jo kysymyksen saadessani. Tänne tuleva vastaus on lähes sama, mutta tiettyjä asioita tähän liittyen en julkaise.
No, lähtökohtaisestihan minä pyrin vastustamaan lähes kaikkea, mitä pitää tehdä, koska inhoan monia periaatteita, oletuksia ja odotuksia. Miksi kaikkien pitää aina tehdä kaikki odotusten mukaisesti? Miksei saa olla erilainen? Tästä asiasta olen tässä blogissa jo narissut.  
Jos suoritan, pyrin tekemään sitä vain silloin kun siihen on aihetta. Se auttaa minua pitämään tekemään asioita ja pitämään elämän järjestyksessä. Koulutehtäväni eivät koskaan tulisi valmiiksi, jos en suorittaisi niitä. Mieluisen koulutehtävän kohdalla suorittaminen on kuitenkin positiivista. Kaikki suorittamiseni ei suinkaan ole negatiivista ja rasittavaa - iso osa siitä on neutraalia, ei kivaa  eikä tyhmää. Suorittaminen on asia, joka ajatuksena antaa minulle halun tehdä asioita. Kun työt on tehty, suorittamisen tarve häviää. Joskus pakotan itseni kiinnostumaan suoritettavasta asiasta ja saatan puolivahingossa kiinnostua siitä oikeasti. Suorittaminen ei ole minulle pakkomielle.
Lyhyesti: pyrin siihen, etten tee asioita elämässä vain siksi, että niin pitää tehdä. En pyri suorittamaan koko elämää läpi kuin videopeliä konsanaan.


Paras Potter?
Kirjat: Azkabanin vanki (3), Liekehtivä pikari  (4) ja Salaisuuksien kammio (2)
Elokuvat: Azkabanin vanki (3) ja Kuoleman varjelukset 1&2 (7)

Mitkä on parhait piirteit ihmisis ja mitkä huonoimpii?
Arvostan fiksuutta ja järjenkäytön taitoa, aktiivisuutta, urheilullisuutta ja liikunnallisuutta sekä ajattelevaisuutta että ystävällisyyttä ja tyylikkyyttä pukeutumisessa. En arvosta ylimenevää laiskuutta, ajattelemattomuutta, vapaaehtoista päämäärätöntä elämää, mielikuvituksettomuutta enkä ajatusmaailman rajoittuneisuutta.

Minkä yhden asian muuttaisit maailmassa?
Kasvihuoneilmiön ja/tai luonnon tuhoamisen

    


















Mihin maahan muuttaisit jos saisit valita? (Pysyn Suomessa on kielletty vaihtoehto)
Kysymyksen kysyjä on ilmeisesti saanut tarpeekseen siitä, että olen jääräpäisesti ilmoittanut pysyväni Suomessa eikä minulla ole aikomustakaan muuttaa muualle. Jos kuitenkin olisi pakko muuttaa, valitsisin Ruotsin tai Ranskan. Ruotsi siksi, että se on Suomen kanssa melko samanlainen ja lähellä Suomea maantieteellisesti. Ranskan valitsen siksi, että se on taiteellisesta näkökulmasta merkittävä maa. Haluaisin myös nähdä Eiffel-tornin. Myös Disneyland vaikuttaa valintaani...

Mikä on sun mielestä tärkeintä elämässä?
Se, että jokainen saa olla oma itsensä ja elää omalla tyylillään. Toisten loukkaavista sanoista ei pitäisi välittää.


Oot monesti kertonu että haluut opettajaks yläasteelle. Kerro muutama syy miks.
Tämä on asia, jota kukaan ei ymmärrä, vaikka miten selittäisin. Minulle on luvattu tuoda kukkia ja suklaata sitten, kun olen hermolomalla yläastelaisten takia. No, minusta ei pitänyt tulla opettajaa. Vielä seitsemännellä luokalla tähtäsin balettitanssijaksi tai näyttelijäksi. Myös ohjaajan/koreografin ammatti kiinnosti ja kiinnostaa yhä. Toimittajan hommakaan ei olisi huono. Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin päästä juontamaan televisio-ohjelmia. No, sitten kävi niin, että pääsin kokeilemaan juontamista seistemännen luokan vapputapahtumassa. Juonsin ilman juontopapereita koko koulun edessä Talent-kilpailun, jossa oli muistaakseni peräti kolme kilpailijaa. Loppu piti improvisoida. Kun tapahtuman lopussa ihmiset meinasivat lähteä liian aikaisin pois salista, sanoin mikrofoniini, että älkää lähtekö vielä mihinkään, tämä ei päättynyt vielä. Lopputuloksena se, että ainakaan minun silmiini kukaan ei lähtenyt mihinkään. Nykyään olen sitä mieltä, että siellä on taatusti ollut joku opettajakin sanomassa jotain, mutta joka tapauksessa silloinen englannin opettajani tuli tapahtuman jälkeen juttelemaan kanssani. "Tiiäks mitä, nyt mä tiedän mikä susta tulee isona", hän sanoi. Olin aika yllättynyt. "No?" kysyin. "Opettaja", sain vastauksesi. Tämän jälkeen sain kehuja siitä, miten hienosti hoidin tilanteen. Sanoin kyllä kohteliaasti kiitos, mutta torppasin opettajaksi ryhtymisen. Ja, noh... Kummasti se opettajan ura alkoi kiinnostaa.
Mietin pitkään, olisinko mieluummin luokanopettaja ala-asteella vai aineenopettaja yläasteella. Lukion opettajaksi en ole koskaan halunnut. Monen mutkan kautta olen päättänyt tähdätä aineenopettajaksi yläasteelle. Tällä hetkellä haluaisin äidinkielen, kirjallisuuden ja ilmaisutaidon opettajaksi. Haaveilin matikanopen hommasta, mutta se kaatui pitkän matikan vaikeuteen. Historian ja yhteiskuntaopin opettajan homma voisi sekin olla mukavaa. Mutta nyt itse asiaan. Miksi ihmeessä minä haluan opettajaksi, vieläpä yläasteelle? No, ensinnäkin siksi, että niin söpöjä ja kivoja ne pienet ekaluokkalaiset ovatkin, minulla menisi hermot siihen hommaan ennen kuin huomaisinkaan. Vaikka lukeminen ja kirjoittaminen ovatkin tärkeitä taitoja, en jaksaisi kauan niistä kumpaakaan opettaa. Myös uskonnon opettaminen olisi minulle tylsempää kuin oppilaille sen opiskeleminen saattaa olla, sillä inhoan koko ainetta enemmän kuin tarpeeksi. Koululiikunnasta en ala-asteella pitänyt itsekään enkä jaksaisi ohjata ainaisia pesäpallopelejä tai opastaa telinevoimistelussa. Yläasteella voi opettaa useampaa kuin yhtä luokkaa ja opetettava asia on jo vähän enemmän ajatustyötä vaativaa. Voin opettaa ainetta, joka kiinnostaa minua itseäni. Tiedän, että monien mielestä yläastelaiset ovat hirveitä, mutta minusta sen suhteen liioitellaan. Itselleni jäi yläasteajasta paljon ihania muistoja.

Mikä on sun suurin unelma?
Haluaisin kovasti päästä televisioon, esimerkiksi juontamaan jotain ohjelmaa. Myös tanssimien Kansallisoopperan päänäyttämöllä olisi hienoa.

Tähän haluun vastauksen :D Jos unohetaan Harry Potterit ja Disneyt mikä on sun lempileffa?
"We Bought A Zoo" on mielestäni hyvä elokuva. Pidän myös Narnian tarinat: Velho ja Leijona -elokuvasta. Myös "If I Stay" on ihana elokuva ja myöskin loistava kirja.






No, tässäpä se sitten taas oli. Tiedetään, kuvia on taas enemmän kuin tekstiä. Voin kuitenkin kertoa, että ilman näitä kuvia en olisi lähtenyt tekemään tätä päivitystä. Halusin vain ja ainoastaan tuoda nämä kuvat esille. Joskus saa olla vähän itserakas...
Yritän alkaa kirjoittamaan useammin. Olen kuitenkin yrittänyt sitä noin 50 kertaa vielä onnistumatta. Ehkä 51. kerta tuottaa tulosta... Mutta, nyt sanon adios kaikille!